Meg Wolitzer: Kuulen sisareni kutsuvan

En muista mitä kautta löysin Meg Wolitzerin romaanin Kuulen sisareni kutsuvan (1983). Lähtökohta oli niin kiintoisa, että olin pakotettu etsimään kirjan käsiini. Kolme parikymppistä collegeopiskelijaa, Claire, Naomi ja Laura, ovat täysin lumoutuneita kolmesta itsemurhan tehneestä kirjailijasta: Anne Sextonista, Sylvia Plathista sekä Lucy Archerista. Yhdessä tytöt ovat “kuolonsisaria”, jonkinlaisia gootteja, joiden elämän täyttää runous. Koulutyö sujuu siinä sivussa, tärkeintä on kuitenkin kokoontua öisin yhdessä lukemaan oman suosikkirunoilijan teoksia. Muut opiskelijat karttavat kuolonsisaria, kunnes Claire kohtaa Julianin ja aloittaa tämän kanssa suhteen. Clairen elämässä on kuitenkin suurempi rakkaus, Lucy Archer.

Kaikki entiset erilaiset nuoret eli ernut tunnistavat tämän ilmiön. Fiksoidutaan johonkin asiaan, olkoon se vaikka ideologia, elokuvatähti tai kuollut runoilija. Ihailun kohteesta saadaan voimaa ja lohtua. Halutaan erottautua hinnalla millä hyvänsä “niistä muista”. Claire vie ernuilun askelta pidemmälle. Hän etsii Lucyn vanhempien asuinpaikan, matkustaa paikan päälle ja koputtaa heidän oveensa.

Totta kai kyse on jostain muusta kuin erikoisuuden tavoittelusta. Clairen suhde vanhempiinsa on ongelmallinen. Ja syy siihen on, että Clairen perhettä on kohdannut tragedia. Isoveli ja kultapoika Seth on kuollut syöpään ennen kuin edes ehti kunnolla elää. Tämän perinpohjaisen tuskan ja surun kanssa on opittava elämään jotenkin. Ei siis ihme, että melankolinen runous ja  runoilijan surullinen kohtalo vetävät Clairea puoleensa.

Kirjan idea on hieno. Ja aina kun jossain mainitaan Sylvia Plath, höristän korviani. Mutta jotain jää puuttumaan. Kolmen tytön välinen ystävyys jää pintapuoliseksi. Ja se kuollut täydellinen veli, ihan kuin tätä juonikuvioita olisi käytetty usein aiemminkin. Pienieleinen romaani, sinänsä sympaattinen muttei jätä syvempiä muistijälkiä, joten en ole harmistunut, ettei Wolitzerin teoksia ole suomennettu enempää.

Ps. Lucy Archer on kirjailijan keksimä hahmo, valitettavasti. Romaanissa kuvattu Archerin julkaistu päiväkirja Sleepwalking vaikuttaisi aika mielenkiintoiselta teokselta…

megwolitzer

 

 

Carson McCullers: Kello käy tyhjää

Carson McCullers on mestari kuvaamaan syvän etelän* omintakeista mielenlaatua. Kello käy tyhjää -romaanin henkilöt; leukemiaa sairastava apteekkari, vanha tuomari, tuomarin pojanpoika tai sinisilmäinen afroamerikkalainen nuori mies eivät ole kovinkaan sympatioita herättäviä henkilöhahmoja. Kaikki he ovat tavalla tai toisella juuttuneet johonkin. Vanhoihin aatteisiin, unelmiin, pettymyksiin. Eivätkä he huomaa, että maailma muuttuu ja aika kuluu. Myös etelässä on koittava uusi aika ja kansalaisoikeudet. Tätä herkkää ja epävakaata tilannetta McCullers osaa kuvata kipeän tarkasti. Lukukokemus ei ole helppo, koska tarinan yllä leijuu uhkaava tunnelma, voiko sillä olla edes hiukan onnellinen loppu? Mutta antoisa kokemus McCullersin romaani on, kuten hänen muutkin suomennetut teoksensa. Erittäin suositeltavaa luettavaa ihmismielen järjettömyyksistä kiinnostuneille.

kello

 

*mikäköhän mahtaa olla tämän termin oikea kirjoitusasu…?

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo

Parnasson arvio tästä kirjasta innoitti minut lukemaan Hanna-Riikka Kuisman Valkoisen valon. Luin kirjan noin viikko sitten ja nyt huomaan, että vaikka sitä luin kyllä mielenkiinnolla, en enää juurikaan muista kirjasta mitään. Ei siis mikään minua kovin syvällisesti koskettanut kirja. Valkoinen valo kertoo neljästä ihmisrauniosta, jotka kipuilevat niin henkisesti kuin fyysisestikin. Rakkaudesta paljon puhutaan, mutta rakkaudeksi henkilöiden sanoja tai tekoja tuskin voi kutsua. On kyse ennemminkin pakkomielteistä ja riippuvuudesta. Ja siitä epätoivosta, kun yrittää löytää omalle elämälleen tarkoituksen siinä kuitenkin onnistumatta. Muistan ajatelleeni kirjaa lukiessa, että kirjailija on hyvin lukenut ja tietää aika lailla populaarikulttuurista, sen verran paljon oli viittauksia niin kirjoihin kuin elokuviinkin. En ole Kuisman muita teoksia lukenut enkä nyt rynnännyt niitä kirjastosta hakemaan, mutta voisin kuvitella tarttuvani kirjailijan toiseenkin teokseen, jossain vaiheessa.

 

valkoinenvalo