2. Kirja, josta on tehty elokuva

Daphne du Maurierin kokoelma Kauhunkierre sisältää viisi novellia ja niissä kaikissa on kauhu- ja/tai yliluonnollisia elementtejä. Niminovellin Nicolas Roeg ohjasi elokuvaksi vuonna 1973. Elokuva on äärimmäisen vaikuttava ja erittäin onnistunut kauhuelokuva, ei hiukkaakaan vanhentunut. Kyseessä on elokuva, joka kannattaa ehdottomasti katsoa elokuvateatterissa, jossa se pääsee oikeuksiinsa. Novelli sekä elokuva kertovat brittiläisestä pariskunnasta, Laurasta ja Johnista, jotka matkustavat Venetsiaan. Pariskunta yrittää toipua tyttärensä hukkumiskuolemasta, muttei saa rauhaa, kun he tapaavat Venetsiassa iäkkäät sisarukset, joista toinen on sokea, mutta väittää olevansa selvänäkijä ja “näkevänsä” pariskunnan tyttären heidän mukanaan. Tämä saa etenkin Lauran pois tolaltaan. Sisarukset ennustavat Lauralle ja Johnille jotain pahaa tapahtuvaksi, jolleivät nämä eivät poistu Venetsiasta välittömästi. Samaan aikaan Venetsiassa riehuu sarjamurhaaja, jota poliisit eivät tunnu saavan kiinni millään.

Daphne du Maurier on jännityksen ammattilainen. Hän osaa rakentaa pahaenteisen tunnelman ja kertoo tavallisten ihmisten elämästä, jota jokin selittämätön uhkaa tai muuttaa pysyvästi. Lukijana tuntee ahdistusta, muttei halua myöskään lopettaa lukemista kesken. Parhaat psykologisen kauhun teokset ovat juuri niitä sopivan karmivia mutta eivät kuitenkaan graafisen väkivaltaisia. Lukija rakentaa jännityksen omassa päässään kirjailijan antamista palikoista. Du Maurierin tuotantoon tulen palaamaan kun seuraavan kerran tekee mieli kauhistua.

kauhunkierre

7. Novellikokoelma

Taannoin jossain Helsingin sanomien artikkelissa haastateltiin antikvariaattien pitäjiä. Yksi heistä mainitsi muutamia kirjailijoita, joiden teokset eivät enää mene divareista kaupaksi. Yksi mainituista kirjailijoista oli Eila Pennanen. Pennanenhan oli oikea suomalaisen kirjallisuuden monitoiminainen, hän kirjoitti kirjallisuuskritiikkejä, esseitä, romaaneja, näytelmiä jne., toimi kääntäjänä sekä Parnasson toimitussihteerinä sekä otti osaa aktiivisesti suomalaiseen kulttuuripolitiikkaan, ynnä muuta. Näiden ansioiden perusteella tuntuu erikoiselta, että Pennanen olisi totaalisesti unohdettu kirjailijana. Pakkohan se oli etsiä käsiinsä kirjailijan teos ja ottaa selvää, onko Pennanen unohdettu ihan syyttä suotta. Luettavaksi valikoitui laajasta tuotannosta novellikokoelma Pientä rakkautta (1969). Lähinnä kai takakansitekstin sekä kansikuvan perusteella.

Novellit käsittelevät rakkautta ja ihmissuhteita, rakastamisen vaikeutta. Yhteiskunnallista aspektiakaan ei ole unohdettu, novellissa Päättömät perhoskoirat turhautunut kotirouva suunnittelee opintojensa jatkamista ja työuraa akateemisen miehensä suureksi harmiksi. Novellissa Kymmenen kiloa kipsiä nuori tyttö on löytänyt e-pillerin eikä epäröi ottaa iloa irti uudesta vapaudestaan. Homoseksuaalisuus nousee teemana esiin parissakin novellissa, ilmeisesti vuonna 1969 sai suomalaisessa kirjallisuudessa puhua asioista aika lailla suoraan, epämääräisiä vihjailuja ei ollut pakko käyttää. Novelleissa käytetty puhekieli on vanhanaikaista, niin 60-lukulaista. Nykylukijalle kirjan 60-lukulaisuus on ehkä etäännyttävää, mutta samalla se tekee siitä niin mainion ajankuvan. Ja sen takia minä palaan näihin vanhoihin kirjoihin aina uudestaan ja uudestaan. On äärimmäisen kiinnostavaa lukea, miten vuonna 1969 kirjoitettiin, miten oli “lupa” kirjoittaa, mistä aiheista kirjoitettiin ja minkälaista kieltä käytettiin. Pennasen novellikokoelma on ollut luultavasti aikoinaan aika raju, mutta nyt luettuna se ei shokeeraa vaan kertoo omasta ajastaan. Onneksi novellit kertovat rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta myös yleismaailmallisesti. Rakkaus tai ihminen eivät ole oikeastaan muuttuneet vaikka aika ja muoti ja aatteet ovat toiset. Tämän lukukokemuksen perusteella Pennanen on suotta unohdettu. Siellä divarien ja kirjastovarastojen hyllyillä on lukemattomia helmiä vain odottamassa lukijaansa, kannattaa poiketa katsomaan.

pennanen