Dorthe Nors: Mirror, Shoulder, Signal

Tanskalaisen Dorthe Norsin romaani Mirror, Shoulder, Signal (2017, alkuteos Spejl, skulder, blink) oli tänä vuonna ehdolla kansainvälisen Booker-palkinnon saajaksi. Se ei kuitenkaan ole syy, miksi halusin lukea tämän kirjan. Syy on tämä Norsin artikkeli, jossa hän pohtii keski-ikäisen naisen elämää ja miten ulkopuoliset sen näkevät. Artikkelin aihe on tärkeä. Miksi lapsettomat naiset muuttuvat näkymättömiksi saavutettuaan keski-iän? Miksi naisen asema on edelleen merkityksellinen vain suhteessa toisiin ihmisiin? Miksi vanhenevat naiset saavat osakseen vain ylenkatsetta?

Mirror, Shoulder, Signal ei valitettavasti ollut ihan sitä mitä olin odottanut. Romaanissa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta se ei sittenkään koskettanut tai sanonut mitään erityisen mieleenpainuvaa. Päähenkilö on Sonja, nelikymppinen kääntäjä, joka on yksinäinen. Hän pelkää autolla ajamista, mutta on uskaltautunut silti autokouluun. Hän pelkää sukuvikana saatua kroonista asentohuimausta. Hän elää kääntämiensä ruotsalaisten dekkarien kautta, koska ei uskalla (tai ei halua) elää itse täysillä. Ja hän yrittää epätoivoisesti saada yhteyden sisareensa Kateen, joka sivuuttaa sisarensa lähentymisyritykset tympeästi.  Sonjan suurin este mielekkääseen elämään on hän itse. Ihan validi teema ja kovin totta tässä elämässä. Mutta teema tämä esitetään kirjassa niin alleviivaten, että olisin kaivannut hieman hienovaraisempaa kerrontaa tässä kohtaa…

 

dnors

Advertisements

Meg Wolitzer: Kuulen sisareni kutsuvan

En muista mitä kautta löysin Meg Wolitzerin romaanin Kuulen sisareni kutsuvan (1983). Lähtökohta oli niin kiintoisa, että olin pakotettu etsimään kirjan käsiini. Kolme parikymppistä collegeopiskelijaa, Claire, Naomi ja Laura, ovat täysin lumoutuneita kolmesta itsemurhan tehneestä kirjailijasta: Anne Sextonista, Sylvia Plathista sekä Lucy Archerista. Yhdessä tytöt ovat “kuolonsisaria”, jonkinlaisia gootteja, joiden elämän täyttää runous. Koulutyö sujuu siinä sivussa, tärkeintä on kuitenkin kokoontua öisin yhdessä lukemaan oman suosikkirunoilijan teoksia. Muut opiskelijat karttavat kuolonsisaria, kunnes Claire kohtaa Julianin ja aloittaa tämän kanssa suhteen. Clairen elämässä on kuitenkin suurempi rakkaus, Lucy Archer.

Kaikki entiset erilaiset nuoret eli ernut tunnistavat tämän ilmiön. Fiksoidutaan johonkin asiaan, olkoon se vaikka ideologia, elokuvatähti tai kuollut runoilija. Ihailun kohteesta saadaan voimaa ja lohtua. Halutaan erottautua hinnalla millä hyvänsä “niistä muista”. Claire vie ernuilun askelta pidemmälle. Hän etsii Lucyn vanhempien asuinpaikan, matkustaa paikan päälle ja koputtaa heidän oveensa.

Totta kai kyse on jostain muusta kuin erikoisuuden tavoittelusta. Clairen suhde vanhempiinsa on ongelmallinen. Ja syy siihen on, että Clairen perhettä on kohdannut tragedia. Isoveli ja kultapoika Seth on kuollut syöpään ennen kuin edes ehti kunnolla elää. Tämän perinpohjaisen tuskan ja surun kanssa on opittava elämään jotenkin. Ei siis ihme, että melankolinen runous ja  runoilijan surullinen kohtalo vetävät Clairea puoleensa.

Kirjan idea on hieno. Ja aina kun jossain mainitaan Sylvia Plath, höristän korviani. Mutta jotain jää puuttumaan. Kolmen tytön välinen ystävyys jää pintapuoliseksi. Ja se kuollut täydellinen veli, ihan kuin tätä juonikuvioita olisi käytetty usein aiemminkin. Pienieleinen romaani, sinänsä sympaattinen muttei jätä syvempiä muistijälkiä, joten en ole harmistunut, ettei Wolitzerin teoksia ole suomennettu enempää.

Ps. Lucy Archer on kirjailijan keksimä hahmo, valitettavasti. Romaanissa kuvattu Archerin julkaistu päiväkirja Sleepwalking vaikuttaisi aika mielenkiintoiselta teokselta…

megwolitzer

 

 

19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä

Helvi Hämäläisen 20-vuotiaana kirjoittama mutta vasta vuonna 2001 julkaistu pienoisromaani Kaunis sielu on vaikea luettava. Kirjassa nuori nainen lyhyissä numeroiduissa kappaleissa kertaa omaa elämäänsä, jossa hänellä on naimisissa oleva miespuolinen rakastaja, mutta tuntee kuitenkin vetoa myös naispuoliseen ystäväänsä. Kertoja haaveilee murhaavansa rakastajansa, koska kokee tämän vastenmieliseksi. Hämäläisen itsensä mukaan teos on kirjoitettu aikana, jolloin kirjailija koki “hurmautuneita runoelämyksiä” ja hän oli “esteettisen maailmankatsomuksen vanki”. Hurmio ja kiihko kuvaavat hyvin tämän teoksen tyyliä. Kertoja on täynnä kiihkoa, joka purkautuu epäsovinnaisilla tavoilla ja sama kiihko aiheuttaa kertojalle myös tunnontuskia. Rikos ja sovitus, kauneus ja rumuus ovat vastinpareja, joita tarkastellaan. Vaikka kertoja kokee selkeitä homoseksuaalisia tuntemuksia ystävätärtään kohtaan, kirjailija itse on väittänyt ettei kirjoittaessaan tiennyt, että ihminen voi tuntea vetoa eroottisesti samaan sukupuoleen. Kirjan teemat homoseksuaalisuudesta murhaan olivat aikansa kustannustoimittajille liikaa ja ei ihme, että teos jäi niin kauaksi aikaa hyllylle. Näin ensimmäistä kertaa Helvi Hämäläistä lukevalle teos jää jotenkin etäiseksi. Se ei shokeeraa (liekö ollut koskaan tarkoituskaan niin tehdä) eikä se jätä pohtimaan kirjan teemoja syvemmin. Mutta tulipahan luettua. Kenties joku Helvi Hämäläisen muu proosateos olisi antoisampi kokemus.

15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään

Veronica Pimenoffin tuotantoa olen harkinnut lukevani jo pitkään. Nyt oli sopiva aika tarttua kirjailijan läpimurtoteokseen Loistava Helena (1984). Teos on nuoren naisen kehityskertomus. Helena syntyy perheeseen, jossa vanhemmat eroavat. Isä jää lapsilleen etäiseksi, ehkä omasta tahdostaan. Äitikään ei ole mikään helposti lähestyttävä hahmo vaan kokee lapsensa lähinnä pakolliseksi vaivaksi. Helena käy koulua, opiskelee myöhemmin yliopistossa, menettää neitsyytensä, yrittää luoda uraa, solmii miessuhteita. Ja samalla hän pohtii ja analysoi, koettaa järkeillä, mikä tässä elämässä on oikein merkityksellistä. Myös naisen asemaa yhteiskunnassa, työelämässä ja tieteessä kuvataan kriittisesti. Helena tavoittelee akateemista uraa, mutta huomaa, ettei ainoana naisena työyhteisössä ole aina ihan helppoa. Äitiydestä Helena kuvittelee löytävänsä kutsumuksensa, muttei sekään tarjoa helppoja vastauksia elämän suuriin kysymyksiin, päinvastoin luo niitä lisää.

Kirjasammosta löytyvä Loistavan Helenan aikalaisarvio vuodelta 1985 alkaa näin: “Huolimatta siitä, mitä mieltä on moraalisesti kirjan päähenkilöstä, on todettava, että Helena on hyvin kerrottu kehityskertomus.” Mitäkö mieltä, näin niin kuin moraalisesti, kirjan päähenkilöstä pitäisi sitten olla? Helena harrastaa avioliiton ulkopuolista seksiä, miesten kanssa, joita ei oikeasti rakasta vaikka niin ehkä luulee. Helenalla on seksuaalisia fantasioita, joita jotkut ehkä haluaisivat moralisoida (tai ainakin halusivat vuonna 1985). Nykylukijalle tämä kaikki näyttäytyy kovin kesynä materiaalina vaikkei silti vanhentuneena. Helenan käsitys ihmisyydestä on raju, mutta silti niin tosi. Ainakin joskus.

“Kun ihminen kohtasi ihmisen pimeällä kadulla ja toinen pysähtyi ja sitten pakosta myös toinen, syntyi vain pelkoa ja epäilystä: se tappaa minut tai minä sen. Naiset ajattelivat että se raiskaa ja tappaa sitten. Siinä ne olivat, elämän navat, yhdyntä ja kuolema. Kuitenkin puhuttiin yhtenään rakkaudesta. Pelkkää harhaa, rakkaus ei voinut olla ensisijaista. Ensisijaista oli viha. Tarvittiin koko saamarin valheellinen kulttuuri tukahduttamaan totista vihaa jotta jotenkin selvittäisiin yhdessä elämisestä, sillä kun riisui suojamuurit, estot, kasvatuksen ja kulttuurin rihkaman, ei jäljelle jäänytkään haavoittuva hellyys vaan pelkkä kalskahtava viha.” (s. 70)

Helena itse ja kaikki ihmiset hänen elämässään tuntuvat kylmiltä, kovin tunteettomilta. Ja siitä syystä myös yhdentekeviltä. Perusvire koko kirjassa on sanalla sanoen ankea. Silti kirjaa oli mielekästä lukea, koska koin, että kirjassa käsitellyt teemat ovat ajankohtaisempia kuin koskaan. Tämän hetkisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa on lupa vihata, kaikkia ja kaikkea. On lupa esittää olevansa syvällinen ja pohtivansa kestäviä arvoja vaikka todellisuudessa se pohdinta alkaa ja päättyy omaan lompakkoon ja sen paksuuteen. Tässä hetkessä Pimenoffin tarjoama ihmiskuva on piinallisen osuva.

Tulen joskus vielä palaamaan Pimenoffin muihin teoksiin, tosin TBR-lista on pitkä, joten se hetki ei ole ihan heti käsillä…

pimenoff

1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

En muistaakseni ole lukenut aiemmin P. D. Jamesin tuotantoa, vaikka dekkareita olen aika lailla lukenutkin. Kalman naamiot on toinen romaani, jonka päähenkilö on yksityisetsivä Cordelia Gray. Grayn hahmo oli minulle ennestään tuttu brittiläisestä tv-sarjasta, jossa Cordelian hahmoa esitti Helen Baxendale. Harmittavasti P. D. James ei jatkanut Cordelia Grayn hahmon tarinaa Kalman naamioiden jälkeen, ilmeisesti kirjailija piti enemmän Adam Dalglieshistä.

Juonta sen enempää paljastamatta, voin sanoa, että Kalman naamiot on oikein kunnon vanhan ajan brittiläinen dekkari. Hahmot ja mahdolliset murhaajat esitellään huolella ja epäilyksiä kaikkia kohtaan herätellään yhtä lailla. Murhan tapahtumapaikka on kolkko vanha linna, pienellä ja muuten asumattomalla saarella. Epäiltyjen joukko on rajattu. Murhan uhri on riittävän epämiellyttävä tyyppi, jotta lukija ei tarpeettomasti häneen kiinny, mutta kuitenkin tarpeeksi inhimillinen, jotta lukija haluaisi murhaajan saavan ansionsa mukaan. Jossain mainittiin, että kyseessä olisi ns. suljetun huoneen arvoitus, mutta siitä ei varsinaisesti ole kyse. James osaa kertoa tarinan, sitä ei voi moittia. Sen sijaan Cordelia Grayn hahmo jää aika etäiseksi. Toki Cordelian elämäntarinaa ja taustoja valotetaan jonkin verran kirjassa, mutta kiinnostus heräsi ensimmäistä kirjaa kohtaan, josko siinä Cordelian mielenliikkeitä paljastettaisiin enemmän. Valitettavasti ensimmäistä Cordelia Gray-kirjaa, Murha ei sovi naiselle, ei ollut tähän hätään saatavilla. Kaiken kaikkiaan kuitenkin kelpo ja helppolukuinen dekkari, jonka parissa viihtyi oikein mainiosti. Ja ne lukuisat Shakespeare-viittaukset kuuluivat asiaan, niin perin brittiläistä!

james

13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon

Kirjan vuoden haasteessa seuraavana vuorossa on islantilaisen Fríða Á. Sigurðardóttirin Kun yö kuluu -romaani, joka voitti vuonna 1992 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Se on tarina keski-ikäisestä Nínasta, joka odottaa sairaalahuoneessa vanhan äitinsä kuolemaa. Pienessä huoneessa Nína muistelee ja uneksii omasta elämästään, äidistään, esiäideistään, sisaruksistaan. Nína käy läpi oman sukunsa naisten elämiä ja kohtaloita Islannin karulla ja köyhällä maaseudulla sekä kasvavassa kaupungissa. Samalla hän tekee surutyötä ja oman elämänsä välitilinpäätöstä. Nínan ja hänen äitinsä sekä sisarusten välit ovat ongelmaiset, mutta kommunikointi, asioiden selvittäminen, on vaikeaa. Elämänkulku ja omat valinnat piinaavat kaikkia, paitsi ei enää äiti Þórdísia, joka makaa tiedottomana sairaalasängyssä.

Kirjailijan kieli on kovin runollista ja paikoittain on vaikea hahmottaa, onko tarinoissa kyse Nínan muistoista, kuvitelmista vai jopa hallusinaatioista. Lisäksi henkilöhahmoja mainitaan aika lailla, onneksi kirjan lopussa on sukupuu, joka selventää sukulaisuussuhteita. Kyseessä ei ole niinkään selkeä ja suoraviivainen tarina vaan Nínan tajunnanvirtaa. Se käsittelee suuria aiheita, kuolemaa, elämää, valintoja, naisen asemaa. Ei mikään kevyt luettava, mutta äärimmäisen kaunis ja antoisa.

kyk

“Seisoin ovella ja katselin häntä. En tuntenut häntä. En tuntenut Martaakaan. En kumpaakaan. En myöskään vuoteessa makaavaa naista, jota he kaikki katselivat. Seisoivat yhdessä vuoteen ääressä koskettamatta toisiaan. Heidän välillään jotakin voimakasta, näkymätöntä, käsin kosketeltavaa. nína ulkopuolella. Seisoi ovella, Katseli heitä. Vieraana. Katsojana. Yksin – ” (s. 98)

Anne Rivers Siddons: Joutsenten talvi

Joutsenten talvi on oikeastaan aika ennalta arvattava teos. Ja toisaalta ei laisinkaan ennalta arvattava. Tarina on tuttu, keski-ikäinen atlantalainen kotirouva Molly saa tietää, että hänen aviomiehensä on petturi, joka aikoo ottaa vaimostaan eron ja naida puolta nuoremman työtoverinsa. Molly ja hänen jo aikuiset lapsensa ottavat uutisen vastaan eri tavoin. Lapset ovat vihaisia, mutta antavat anteeksi isälleen. Sen sijaan Molly ei halua uskoa tapahtunutta todeksi, vaan on vakuuttunut, että mies tulee ihan kohta järkiinsä ja palaa kotiin. Kun käy ilmi, ettei miehellä ole aikomustakaan palata vaimonsa luokse ja kun samaan aikaan Mollyn äiti kuolee yllättäen ja poika päättää muuttaa Arizonaan opiskellakseen siellä, Molly on varma, ettei elämällä ole juurikaan positiivisia yllätyksiä jäljellä hänen varalleen. Tietystikään näin ei ole, sen kertoo jo kirjan takakansiteksti. Mollya odottaa vielä monta yllätystä Martha’s Vineyard -saarella, jonne hän pakenee suruaan ystävättärensä kanssa. Tämä juoni kuulostaa kuin olisi voinut olla halvassa, kertakäyttöisessä ja niin kovin amerikkalaisessa viihdekirjassa. Ja viihdekirjailijaksi Anne Rivers Siddonsia on kai jossain ilkeämielisesti luonnehdittukin. Kuitenkin kirjailijan luomat henkilöhahmot, juonen yksityiskohdat ja kerronta ovat ihan eri luokkaa kuin herttasarjassa. Esimerkiksi Mollyn aviomies on niin kuvattu juuri niin raivostuttavaksi, että häntä on ilo vihata. Ja Molly on epävarmuuksineen ja pelkoineen niin uskottava. Jossain lukijan arvostelussa kirjailijaa moitittiin runsaasta vaikeiden ja/tai sivistysanojen käytöstä, joka häiritsee lukemista. Suomenkielisessä käännöksessä en ainakaan tällaiseen vaikeuteen törmännyt. Ainoastaan aseista riisuvaan tarinaan ja kerrontaan, jonka lukeminen oli ilo ja oikeastaan oli murheellista lukea kirja loppuun, kun se olisi vielä halunnut jatkuvan. Joutsenten talven lisäksi on suomennettu ainoastaan Siddonsin romaani Hill Towns, suomeksi Kukkulakaupungit. Todellakin harmi ettei enempää. Mutta Kukkulakaupungit menee ehdottomasti lukulistalle!

jt