Simone de Beauvoir: Lempeä kuolema

Simone de Beauvoirin omaelämäkerrallinen teos Lempeä kuolema on piinallisen ajankohtainen. Eduskunta tullee käsittelemään eutanasialakialoitteen ja kansanedustajien keskustelu aiheesta pelottaa jo nyt. de Beauvoirin teos on lyhyt ja lakoninen kertomus kirjailijan äidin sairastumisesta syöpään ja äidin hitaasta kuolemasta. Simone ja hänen sisarensa toivovat, että äiti pääsisi tuskistaan nopeasti ja kivuttomasti, äiti sinnittelee hengissä kuukauden.

“Äiti voitti kolmekymmentä päivää, hän joka ei halunnut menettää ainoatakaan. Nuo päivät tuottivat hänelle iloa mutta myös tuskaa ja kärsimyksiä.”

Simone kokee, että äiti sai suhteellisen lempeän kuoleman. Hänen ei tarvinnut sairastaa vuosikausia. Väistämätön kuolema ei silti ole helppo, vaikka siihen saisi varautua ja valmistautua. Se on de Beauvoirin sanoin “kohtuuton väkivallanteko”. Siksi soisi, että ihmiselle kuolemansa lähestyessä suotaisiin valta päättää, milloin ja miten sen ottaa vastaan, taistellen viimeiseen asti vaiko rauhallisesti pois nukkuen.

beauvoir

Advertisements

13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon

Kirjan vuoden haasteessa seuraavana vuorossa on islantilaisen Fríða Á. Sigurðardóttirin Kun yö kuluu -romaani, joka voitti vuonna 1992 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Se on tarina keski-ikäisestä Nínasta, joka odottaa sairaalahuoneessa vanhan äitinsä kuolemaa. Pienessä huoneessa Nína muistelee ja uneksii omasta elämästään, äidistään, esiäideistään, sisaruksistaan. Nína käy läpi oman sukunsa naisten elämiä ja kohtaloita Islannin karulla ja köyhällä maaseudulla sekä kasvavassa kaupungissa. Samalla hän tekee surutyötä ja oman elämänsä välitilinpäätöstä. Nínan ja hänen äitinsä sekä sisarusten välit ovat ongelmaiset, mutta kommunikointi, asioiden selvittäminen, on vaikeaa. Elämänkulku ja omat valinnat piinaavat kaikkia, paitsi ei enää äiti Þórdísia, joka makaa tiedottomana sairaalasängyssä.

Kirjailijan kieli on kovin runollista ja paikoittain on vaikea hahmottaa, onko tarinoissa kyse Nínan muistoista, kuvitelmista vai jopa hallusinaatioista. Lisäksi henkilöhahmoja mainitaan aika lailla, onneksi kirjan lopussa on sukupuu, joka selventää sukulaisuussuhteita. Kyseessä ei ole niinkään selkeä ja suoraviivainen tarina vaan Nínan tajunnanvirtaa. Se käsittelee suuria aiheita, kuolemaa, elämää, valintoja, naisen asemaa. Ei mikään kevyt luettava, mutta äärimmäisen kaunis ja antoisa.

kyk

“Seisoin ovella ja katselin häntä. En tuntenut häntä. En tuntenut Martaakaan. En kumpaakaan. En myöskään vuoteessa makaavaa naista, jota he kaikki katselivat. Seisoivat yhdessä vuoteen ääressä koskettamatta toisiaan. Heidän välillään jotakin voimakasta, näkymätöntä, käsin kosketeltavaa. nína ulkopuolella. Seisoi ovella, Katseli heitä. Vieraana. Katsojana. Yksin – ” (s. 98)

Anne Rivers Siddons: Joutsenten talvi

Joutsenten talvi on oikeastaan aika ennalta arvattava teos. Ja toisaalta ei laisinkaan ennalta arvattava. Tarina on tuttu, keski-ikäinen atlantalainen kotirouva Molly saa tietää, että hänen aviomiehensä on petturi, joka aikoo ottaa vaimostaan eron ja naida puolta nuoremman työtoverinsa. Molly ja hänen jo aikuiset lapsensa ottavat uutisen vastaan eri tavoin. Lapset ovat vihaisia, mutta antavat anteeksi isälleen. Sen sijaan Molly ei halua uskoa tapahtunutta todeksi, vaan on vakuuttunut, että mies tulee ihan kohta järkiinsä ja palaa kotiin. Kun käy ilmi, ettei miehellä ole aikomustakaan palata vaimonsa luokse ja kun samaan aikaan Mollyn äiti kuolee yllättäen ja poika päättää muuttaa Arizonaan opiskellakseen siellä, Molly on varma, ettei elämällä ole juurikaan positiivisia yllätyksiä jäljellä hänen varalleen. Tietystikään näin ei ole, sen kertoo jo kirjan takakansiteksti. Mollya odottaa vielä monta yllätystä Martha’s Vineyard -saarella, jonne hän pakenee suruaan ystävättärensä kanssa. Tämä juoni kuulostaa kuin olisi voinut olla halvassa, kertakäyttöisessä ja niin kovin amerikkalaisessa viihdekirjassa. Ja viihdekirjailijaksi Anne Rivers Siddonsia on kai jossain ilkeämielisesti luonnehdittukin. Kuitenkin kirjailijan luomat henkilöhahmot, juonen yksityiskohdat ja kerronta ovat ihan eri luokkaa kuin herttasarjassa. Esimerkiksi Mollyn aviomies on niin kuvattu juuri niin raivostuttavaksi, että häntä on ilo vihata. Ja Molly on epävarmuuksineen ja pelkoineen niin uskottava. Jossain lukijan arvostelussa kirjailijaa moitittiin runsaasta vaikeiden ja/tai sivistysanojen käytöstä, joka häiritsee lukemista. Suomenkielisessä käännöksessä en ainakaan tällaiseen vaikeuteen törmännyt. Ainoastaan aseista riisuvaan tarinaan ja kerrontaan, jonka lukeminen oli ilo ja oikeastaan oli murheellista lukea kirja loppuun, kun se olisi vielä halunnut jatkuvan. Joutsenten talven lisäksi on suomennettu ainoastaan Siddonsin romaani Hill Towns, suomeksi Kukkulakaupungit. Todellakin harmi ettei enempää. Mutta Kukkulakaupungit menee ehdottomasti lukulistalle!

jt