Kirjan vuoden 2015 lukuhaaste

Helmet-kirjastojen lukuhaaste osoittautui liian vaativaksi. Ainoastaan 12 kirjaa luettuna, tosin osa kirjoista sopisi moneenkin listan kohtaan. Helmet haastaa ihmisiä lukemaan myös tänä vuonna, mutta siihen en aio nyt tarttua. Aion haastaa itse itseni lukemaan kirjoja, jotka on julkaistu suomeksi tai alkukielellä 50 vuotta sitten eli vuonna 1966. Tarkoituksena on tutustua 60-luvun kirjallisuuteen, mistä aiheesta silloin kirjoitettiin, millä tyylillä, keitä suomennettiin jne. En aseta mitään tavoitteita määristä. Luen silloin kun huvittaa enkä ota paineita kirjojen lukemisesta.

Kirjan vuoden 2015 haasteen laiha saldo:

1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: P.D. James: Kalman naamiot
2. Kirja, josta on tehty elokuva: Daphne du Maurier: Kauhunkierre
3. Vuonna 2015 julkaistu kirja
4. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin
5. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä
6. Kirja, jonka nimi on yksi sana
7. Novellikokoelma: Eila Pennanen: Pientä rakkautta
8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle
9. Tietokirja
10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut
12. Kirja, jota ystäväsi on suositeltu sinulle
13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon, esim. Finlandia-palkinnon:
Fríða Á. Sigurðardóttir: Kun yö kuluu
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja
15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään: Veronica Pimenoff: Loistava Helena
16. Kirja, jota äitisi rakastaa
17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta
18. Yli 100 vuotta vanha kirja: Horace Walpole: Otranton linna
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä:
Helvi Hämäläinen: Kaunis sielu
20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella
21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut
22. Muistelmateos tai elämäkerta
23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä
24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä
25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja
26. Kirjatrilogia
27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja
28. Kirja, jonka nimessä on väri: Barbara Hanrahan: Vihreä on meri
29. Kirja, jossa on taikuutta
30. Sarjakuva-albumi tai -romaani
31. Elämäntaito- tai self-help-kirja
32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi
33. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta
34. Kirja, jonka nimessä on numero: Stephen King: 22.11.1963
35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla
36. Runokirja
37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa
38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken:
Poppy Z. Brite: Lost Souls
39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi
40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja: Philip K. Dick: Haudasta kohtuun
41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua
44. Klassinen rakkausromaani
45. Kirja, joka pelottaa sinua
46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit
47. Hauska kirja
48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä
49. Jännityskirja tai dekkari:
50. Kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle

Advertisements

19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä

Helvi Hämäläisen 20-vuotiaana kirjoittama mutta vasta vuonna 2001 julkaistu pienoisromaani Kaunis sielu on vaikea luettava. Kirjassa nuori nainen lyhyissä numeroiduissa kappaleissa kertaa omaa elämäänsä, jossa hänellä on naimisissa oleva miespuolinen rakastaja, mutta tuntee kuitenkin vetoa myös naispuoliseen ystäväänsä. Kertoja haaveilee murhaavansa rakastajansa, koska kokee tämän vastenmieliseksi. Hämäläisen itsensä mukaan teos on kirjoitettu aikana, jolloin kirjailija koki “hurmautuneita runoelämyksiä” ja hän oli “esteettisen maailmankatsomuksen vanki”. Hurmio ja kiihko kuvaavat hyvin tämän teoksen tyyliä. Kertoja on täynnä kiihkoa, joka purkautuu epäsovinnaisilla tavoilla ja sama kiihko aiheuttaa kertojalle myös tunnontuskia. Rikos ja sovitus, kauneus ja rumuus ovat vastinpareja, joita tarkastellaan. Vaikka kertoja kokee selkeitä homoseksuaalisia tuntemuksia ystävätärtään kohtaan, kirjailija itse on väittänyt ettei kirjoittaessaan tiennyt, että ihminen voi tuntea vetoa eroottisesti samaan sukupuoleen. Kirjan teemat homoseksuaalisuudesta murhaan olivat aikansa kustannustoimittajille liikaa ja ei ihme, että teos jäi niin kauaksi aikaa hyllylle. Näin ensimmäistä kertaa Helvi Hämäläistä lukevalle teos jää jotenkin etäiseksi. Se ei shokeeraa (liekö ollut koskaan tarkoituskaan niin tehdä) eikä se jätä pohtimaan kirjan teemoja syvemmin. Mutta tulipahan luettua. Kenties joku Helvi Hämäläisen muu proosateos olisi antoisampi kokemus.

15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään

Veronica Pimenoffin tuotantoa olen harkinnut lukevani jo pitkään. Nyt oli sopiva aika tarttua kirjailijan läpimurtoteokseen Loistava Helena (1984). Teos on nuoren naisen kehityskertomus. Helena syntyy perheeseen, jossa vanhemmat eroavat. Isä jää lapsilleen etäiseksi, ehkä omasta tahdostaan. Äitikään ei ole mikään helposti lähestyttävä hahmo vaan kokee lapsensa lähinnä pakolliseksi vaivaksi. Helena käy koulua, opiskelee myöhemmin yliopistossa, menettää neitsyytensä, yrittää luoda uraa, solmii miessuhteita. Ja samalla hän pohtii ja analysoi, koettaa järkeillä, mikä tässä elämässä on oikein merkityksellistä. Myös naisen asemaa yhteiskunnassa, työelämässä ja tieteessä kuvataan kriittisesti. Helena tavoittelee akateemista uraa, mutta huomaa, ettei ainoana naisena työyhteisössä ole aina ihan helppoa. Äitiydestä Helena kuvittelee löytävänsä kutsumuksensa, muttei sekään tarjoa helppoja vastauksia elämän suuriin kysymyksiin, päinvastoin luo niitä lisää.

Kirjasammosta löytyvä Loistavan Helenan aikalaisarvio vuodelta 1985 alkaa näin: “Huolimatta siitä, mitä mieltä on moraalisesti kirjan päähenkilöstä, on todettava, että Helena on hyvin kerrottu kehityskertomus.” Mitäkö mieltä, näin niin kuin moraalisesti, kirjan päähenkilöstä pitäisi sitten olla? Helena harrastaa avioliiton ulkopuolista seksiä, miesten kanssa, joita ei oikeasti rakasta vaikka niin ehkä luulee. Helenalla on seksuaalisia fantasioita, joita jotkut ehkä haluaisivat moralisoida (tai ainakin halusivat vuonna 1985). Nykylukijalle tämä kaikki näyttäytyy kovin kesynä materiaalina vaikkei silti vanhentuneena. Helenan käsitys ihmisyydestä on raju, mutta silti niin tosi. Ainakin joskus.

“Kun ihminen kohtasi ihmisen pimeällä kadulla ja toinen pysähtyi ja sitten pakosta myös toinen, syntyi vain pelkoa ja epäilystä: se tappaa minut tai minä sen. Naiset ajattelivat että se raiskaa ja tappaa sitten. Siinä ne olivat, elämän navat, yhdyntä ja kuolema. Kuitenkin puhuttiin yhtenään rakkaudesta. Pelkkää harhaa, rakkaus ei voinut olla ensisijaista. Ensisijaista oli viha. Tarvittiin koko saamarin valheellinen kulttuuri tukahduttamaan totista vihaa jotta jotenkin selvittäisiin yhdessä elämisestä, sillä kun riisui suojamuurit, estot, kasvatuksen ja kulttuurin rihkaman, ei jäljelle jäänytkään haavoittuva hellyys vaan pelkkä kalskahtava viha.” (s. 70)

Helena itse ja kaikki ihmiset hänen elämässään tuntuvat kylmiltä, kovin tunteettomilta. Ja siitä syystä myös yhdentekeviltä. Perusvire koko kirjassa on sanalla sanoen ankea. Silti kirjaa oli mielekästä lukea, koska koin, että kirjassa käsitellyt teemat ovat ajankohtaisempia kuin koskaan. Tämän hetkisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa on lupa vihata, kaikkia ja kaikkea. On lupa esittää olevansa syvällinen ja pohtivansa kestäviä arvoja vaikka todellisuudessa se pohdinta alkaa ja päättyy omaan lompakkoon ja sen paksuuteen. Tässä hetkessä Pimenoffin tarjoama ihmiskuva on piinallisen osuva.

Tulen joskus vielä palaamaan Pimenoffin muihin teoksiin, tosin TBR-lista on pitkä, joten se hetki ei ole ihan heti käsillä…

pimenoff

18. Yli 100 vuotta vanha kirja

Horace Walpolen romaani Otranton linna julkaistiin alkukielellä vuonna 1764. Viime vuonna teos julkaistiin ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan suomeksi. Otranton linnan sanotaan olevan ensimmäinen goottilainen kauhuromaani. Kauhua siinä tosin nykylukijalle ei ole nimeksikään. Tarina sijoittuu keskiaikaiseen linnaan, jossa vastenmielinen ruhtinas Manfred yrittää ensin naittaa sairaalloisen poikansa Konradin prinsessalle, mutta joutuukin tavoittelemaan prinsessaa itse, kun pojan surmaa juuri ennen häitä jättiläiskokoinen kypärä, joka putoaa onnettoman pojan päälle. Tästä seuraa sarja dramaattisia tapahtumia yliluonnollisilla elementeillä höystettynä. Helsingin sanomien arvostelussa todetaan, että kirjassa on melodramaattista voihkintaa, joka uuvuttaa lukijan. En voi kuin yhtyä täysin tähän arvioon. Varsinaisen kauhun ja jännityksen rakentamisen sijaan Walpole keskittyy saippuasarjamaisiin henkilösuhteisiin ja melodramatiikkaan, joka lähinnä ärsyttää. Nykylukijalle tässä romaanissa ei ole muuta mielenkiintoista kuin historiallinen aspekti, goottilaisen romaanin syntyhistoria. Jos se ei kiinnosta, kannattaa jättää tämä teos huokailevine kamarineitoineen ja synnintuntoisine ritareineen väliin.

otranton

7. Novellikokoelma

Taannoin jossain Helsingin sanomien artikkelissa haastateltiin antikvariaattien pitäjiä. Yksi heistä mainitsi muutamia kirjailijoita, joiden teokset eivät enää mene divareista kaupaksi. Yksi mainituista kirjailijoista oli Eila Pennanen. Pennanenhan oli oikea suomalaisen kirjallisuuden monitoiminainen, hän kirjoitti kirjallisuuskritiikkejä, esseitä, romaaneja, näytelmiä jne., toimi kääntäjänä sekä Parnasson toimitussihteerinä sekä otti osaa aktiivisesti suomalaiseen kulttuuripolitiikkaan, ynnä muuta. Näiden ansioiden perusteella tuntuu erikoiselta, että Pennanen olisi totaalisesti unohdettu kirjailijana. Pakkohan se oli etsiä käsiinsä kirjailijan teos ja ottaa selvää, onko Pennanen unohdettu ihan syyttä suotta. Luettavaksi valikoitui laajasta tuotannosta novellikokoelma Pientä rakkautta (1969). Lähinnä kai takakansitekstin sekä kansikuvan perusteella.

Novellit käsittelevät rakkautta ja ihmissuhteita, rakastamisen vaikeutta. Yhteiskunnallista aspektiakaan ei ole unohdettu, novellissa Päättömät perhoskoirat turhautunut kotirouva suunnittelee opintojensa jatkamista ja työuraa akateemisen miehensä suureksi harmiksi. Novellissa Kymmenen kiloa kipsiä nuori tyttö on löytänyt e-pillerin eikä epäröi ottaa iloa irti uudesta vapaudestaan. Homoseksuaalisuus nousee teemana esiin parissakin novellissa, ilmeisesti vuonna 1969 sai suomalaisessa kirjallisuudessa puhua asioista aika lailla suoraan, epämääräisiä vihjailuja ei ollut pakko käyttää. Novelleissa käytetty puhekieli on vanhanaikaista, niin 60-lukulaista. Nykylukijalle kirjan 60-lukulaisuus on ehkä etäännyttävää, mutta samalla se tekee siitä niin mainion ajankuvan. Ja sen takia minä palaan näihin vanhoihin kirjoihin aina uudestaan ja uudestaan. On äärimmäisen kiinnostavaa lukea, miten vuonna 1969 kirjoitettiin, miten oli “lupa” kirjoittaa, mistä aiheista kirjoitettiin ja minkälaista kieltä käytettiin. Pennasen novellikokoelma on ollut luultavasti aikoinaan aika raju, mutta nyt luettuna se ei shokeeraa vaan kertoo omasta ajastaan. Onneksi novellit kertovat rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta myös yleismaailmallisesti. Rakkaus tai ihminen eivät ole oikeastaan muuttuneet vaikka aika ja muoti ja aatteet ovat toiset. Tämän lukukokemuksen perusteella Pennanen on suotta unohdettu. Siellä divarien ja kirjastovarastojen hyllyillä on lukemattomia helmiä vain odottamassa lukijaansa, kannattaa poiketa katsomaan.

pennanen

1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

En muistaakseni ole lukenut aiemmin P. D. Jamesin tuotantoa, vaikka dekkareita olen aika lailla lukenutkin. Kalman naamiot on toinen romaani, jonka päähenkilö on yksityisetsivä Cordelia Gray. Grayn hahmo oli minulle ennestään tuttu brittiläisestä tv-sarjasta, jossa Cordelian hahmoa esitti Helen Baxendale. Harmittavasti P. D. James ei jatkanut Cordelia Grayn hahmon tarinaa Kalman naamioiden jälkeen, ilmeisesti kirjailija piti enemmän Adam Dalglieshistä.

Juonta sen enempää paljastamatta, voin sanoa, että Kalman naamiot on oikein kunnon vanhan ajan brittiläinen dekkari. Hahmot ja mahdolliset murhaajat esitellään huolella ja epäilyksiä kaikkia kohtaan herätellään yhtä lailla. Murhan tapahtumapaikka on kolkko vanha linna, pienellä ja muuten asumattomalla saarella. Epäiltyjen joukko on rajattu. Murhan uhri on riittävän epämiellyttävä tyyppi, jotta lukija ei tarpeettomasti häneen kiinny, mutta kuitenkin tarpeeksi inhimillinen, jotta lukija haluaisi murhaajan saavan ansionsa mukaan. Jossain mainittiin, että kyseessä olisi ns. suljetun huoneen arvoitus, mutta siitä ei varsinaisesti ole kyse. James osaa kertoa tarinan, sitä ei voi moittia. Sen sijaan Cordelia Grayn hahmo jää aika etäiseksi. Toki Cordelian elämäntarinaa ja taustoja valotetaan jonkin verran kirjassa, mutta kiinnostus heräsi ensimmäistä kirjaa kohtaan, josko siinä Cordelian mielenliikkeitä paljastettaisiin enemmän. Valitettavasti ensimmäistä Cordelia Gray-kirjaa, Murha ei sovi naiselle, ei ollut tähän hätään saatavilla. Kaiken kaikkiaan kuitenkin kelpo ja helppolukuinen dekkari, jonka parissa viihtyi oikein mainiosti. Ja ne lukuisat Shakespeare-viittaukset kuuluivat asiaan, niin perin brittiläistä!

james

49. Jännityskirja tai dekkari

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 49 suoritetaan Arnaldur Indriðasonin viimeisimmällä suomennoksella Reykjavikin yöt. Yleensä ottaen en ole kovinkaan kiinnostunut nykyaikaisista dekkareista tai pohjoimaisesta yhteiskunnallisesta jännityskirjallisuudesta, joka on edelleen kovassa nosteessa. Pidän enemmän Vanhan Hyvän Ajan salapoliisikirjallisuudesta tyyliin Christie, John Dickson Carr tai Ellery Queen. Arnaldur sen sijaan on mielenkiintoinen, koska hän tekee tunnetummaksi islantilaista yhteiskuntaa ja sen varjopuolia. Muutenhan Islanti ei juurikaan näy tai siitä ei kerrota suomalaisessa mediassa juuri koskaan.

Reykjavikin yöt -romaanissa palataan jo aiemmista kirjoista tutun poliisin, Erlendurin, nuoruusvuosiin 1970-luvulle. Erlendur alkaa tutkia tutun asunnottoman laitapuolenkulkijan hukkumiskuolemaa, koska kokee, ettei kuolemaan juurikaan virallisessa tutkimuksessa paneuduttu. Kenties jotain jäin huomaamatta… Kerronnan tahti on hidas, mutta tähän kirjaan se sopii. Ajankuva 70-lukulaisesta Reykjavikista on mielenkiintoinen, mm. Erlendurin työtoverit haikailevat ensimmäisen kunnon pizza- ja hampurilaisravintolan perään. Erlendur sen sijaan suosii perinteistä lampaan päätä ja lanttusoosia. Myös yhteiskunnan ulkopuolelle jääneiden/jättäytyneiden elämää kuvataan realistisesti. Kaikilla ei ole mahdollisuutta osallistua orastavan pohjoismaisen hyvinvointivaltion elämänmenoon. Tämä dekkari oli helppolukuinen ja luin sen yhdellä istumalla. Ei voi suositella whodunnit-dekkareita janoaville vaan islantilaisen yhteiskunnan ja poliisityön kuvausten ystäville.