Simone de Beauvoir: Lempeä kuolema

Simone de Beauvoirin omaelämäkerrallinen teos Lempeä kuolema on piinallisen ajankohtainen. Eduskunta tullee käsittelemään eutanasialakialoitteen ja kansanedustajien keskustelu aiheesta pelottaa jo nyt. de Beauvoirin teos on lyhyt ja lakoninen kertomus kirjailijan äidin sairastumisesta syöpään ja äidin hitaasta kuolemasta. Simone ja hänen sisarensa toivovat, että äiti pääsisi tuskistaan nopeasti ja kivuttomasti, äiti sinnittelee hengissä kuukauden.

“Äiti voitti kolmekymmentä päivää, hän joka ei halunnut menettää ainoatakaan. Nuo päivät tuottivat hänelle iloa mutta myös tuskaa ja kärsimyksiä.”

Simone kokee, että äiti sai suhteellisen lempeän kuoleman. Hänen ei tarvinnut sairastaa vuosikausia. Väistämätön kuolema ei silti ole helppo, vaikka siihen saisi varautua ja valmistautua. Se on de Beauvoirin sanoin “kohtuuton väkivallanteko”. Siksi soisi, että ihmiselle kuolemansa lähestyessä suotaisiin valta päättää, milloin ja miten sen ottaa vastaan, taistellen viimeiseen asti vaiko rauhallisesti pois nukkuen.

beauvoir

Advertisements

Iris Uurto: Kypsyminen

Iris Uurron romaaneissa riudutaan ja kärsitään rakkaudessa. Kypsyminen (1935) ei ole poikkeus. Rouva Pallas on menettänyt miehensä toiselle naiselle ja jäänyt yksin kahdeksan lapsen kanssa. Tosin miehen lähteminen ei tunnu kovinkaan yllättävältä, koska rouva Pallas on hysteerikko ja varsinainen drama queen. Elämä Pallaksen taloudessa ei ole kovinkaan mukavaa vaan enemmänkin hidasta kitumista, elämän valumista hukkaan. Rouva Pallaan poikapuoli (ja herra Pallaan poika) Lauri, joka opiskelee yliopistossa ja tekee sivutöinään kotiopettajan töitä, ei tunnu olevan kovinkaan masentunut isänsä lähdöstä. Hän kärsii itse onnettomasta rakkaudesta Mariaan, jolla on jo vanhempi kosija ja jolle Maria kokee olevansa niin paljon velkaa, ettei kykene tuota kosijaa jättämään, vaikkei mieheen rakastunut olekaan. Iris Uurron maailmassa elämä on yhtä melodraamaa ja kärsimystä rakkauden tähden. Miehen ja naisen väliset suhteet esittäytyvät loputtomana vaikeuksien ja lyhyiden onnen hetkien vuorotteluna, jota on paikoittain raskasta lukea. Tyyli on mahtipontista ja ajoittain vanhentunutta. Mutta jotain mielenkiintoista ja puoleensavetävää Uurrossa on. On mielenkiintoista miettiä, miten julkaisuajan lukijat ovat teoksia mahtaneet tulkita. Minkälaisen vastaanoton teokset saivat 1930-luvun Suomessa? Kuka teoksia luki silloin? Luetaanko niiitä vielä nykyään? Tuntuu, ettei Uurto ole enää nykylukijoille tuttu nimi vaikka aikoinaan taisi kuitenkin olla hyvinkin tunnettu. Ainakaan uusintapainoksia ei Uurron teoksista ole viime vuosikymmeninä otettu.