Meg Wolitzer: Kuulen sisareni kutsuvan

En muista mitä kautta löysin Meg Wolitzerin romaanin Kuulen sisareni kutsuvan (1983). Lähtökohta oli niin kiintoisa, että olin pakotettu etsimään kirjan käsiini. Kolme parikymppistä collegeopiskelijaa, Claire, Naomi ja Laura, ovat täysin lumoutuneita kolmesta itsemurhan tehneestä kirjailijasta: Anne Sextonista, Sylvia Plathista sekä Lucy Archerista. Yhdessä tytöt ovat “kuolonsisaria”, jonkinlaisia gootteja, joiden elämän täyttää runous. Koulutyö sujuu siinä sivussa, tärkeintä on kuitenkin kokoontua öisin yhdessä lukemaan oman suosikkirunoilijan teoksia. Muut opiskelijat karttavat kuolonsisaria, kunnes Claire kohtaa Julianin ja aloittaa tämän kanssa suhteen. Clairen elämässä on kuitenkin suurempi rakkaus, Lucy Archer.

Kaikki entiset erilaiset nuoret eli ernut tunnistavat tämän ilmiön. Fiksoidutaan johonkin asiaan, olkoon se vaikka ideologia, elokuvatähti tai kuollut runoilija. Ihailun kohteesta saadaan voimaa ja lohtua. Halutaan erottautua hinnalla millä hyvänsä “niistä muista”. Claire vie ernuilun askelta pidemmälle. Hän etsii Lucyn vanhempien asuinpaikan, matkustaa paikan päälle ja koputtaa heidän oveensa.

Totta kai kyse on jostain muusta kuin erikoisuuden tavoittelusta. Clairen suhde vanhempiinsa on ongelmallinen. Ja syy siihen on, että Clairen perhettä on kohdannut tragedia. Isoveli ja kultapoika Seth on kuollut syöpään ennen kuin edes ehti kunnolla elää. Tämän perinpohjaisen tuskan ja surun kanssa on opittava elämään jotenkin. Ei siis ihme, että melankolinen runous ja  runoilijan surullinen kohtalo vetävät Clairea puoleensa.

Kirjan idea on hieno. Ja aina kun jossain mainitaan Sylvia Plath, höristän korviani. Mutta jotain jää puuttumaan. Kolmen tytön välinen ystävyys jää pintapuoliseksi. Ja se kuollut täydellinen veli, ihan kuin tätä juonikuvioita olisi käytetty usein aiemminkin. Pienieleinen romaani, sinänsä sympaattinen muttei jätä syvempiä muistijälkiä, joten en ole harmistunut, ettei Wolitzerin teoksia ole suomennettu enempää.

Ps. Lucy Archer on kirjailijan keksimä hahmo, valitettavasti. Romaanissa kuvattu Archerin julkaistu päiväkirja Sleepwalking vaikuttaisi aika mielenkiintoiselta teokselta…

megwolitzer

 

 

Advertisements

Klassikkohaaste

Reader, why did I marry him -blogissa haastettiin lukemaan klassikoita. Päätin tarttua tämän haasteen innoittamana jo kauan lukulistalla keikkuneeseen William Faulknerin romaaniin Ääni ja vimma. Tämä teos on yksi maailmankirjallisuuden suurista klassikoista ja vaikeasti luettavan kirjan maineessa. Faulkner on itselleni kovin tuntematon kirjailija ja Ääni ja vimma ainoa häneltä lukemani teos. Minua kiehtoi kirjan otsikko, joka lupaa jotain suurta ja eeppistä, elämää suurempaa tarinaa. Otsikkohan on lainaus Shakespearen näytelmästä Macbeth.

Romaani kertoo Compsonin mahtisuvun rappiosta 1920-luvun syvässä etelässä. Teos jakaantuu neljään osaan, joista kaikilla on eri kertoja. Faulkner käyttää runsaasti tajunnanvirtatekniikkaa, joka tekee lukemisen haastavaksi. Ensimmäisen osion tapahtuma-aika on 7.4.1928 ja kertojana toimii kehitysvammainen ja yksinkertainen Benjy Compson. Tämä osio osoittautui jo heti alkuun äärimmäisen haastavaksi. Benjyn ajatukset kulkevat epälineaarisesti, hän muistelee lapsuuttaan sekä sisaruksiaan ja ystäviään. Benjyn rajoitetut henkiset kyvyt myös tekevät tämän ajatuksen juoksun seuraamisesta haastavaa. Toinen osio tapahtuu 2.6.1910 ja sen kertojana on Quentin Compson, perheen Harvardissa opiskeleva älykkö, joka harkitsee itsemurhaa. Myös tämä osio aiheutti lukijalle harmaita hiuksia. Kolmannessa osiossa (6.4.1928) ääneen pääsee Jason Compson, joka on äitinsä lempilapsi ja perheensä ainoa elättäjä. Hänen osionsa on helpommin hahmotettava, hänen ajatuksensa ja kertomuksensa ovat suoraviivaisempia ja hänen ainoa motivaationsa yleensä tehdä yhtään mitään on raha ja omaisuutensa kasvattaminen. Viimeinen luku (8.4.1928), joka punoo tarinan yhteen, on kerrottu osittain vanhan mustaihoisen Dilsey-palvelijan näkökulmasta.

Etelävaltiolaisen elämänmenon hiipumisesta on kirjoitettu paljon kirjallisuutta, Carson McCullers on tässä mielestäni omaa luokkaansa. Faulknerin teoksen ansioksi on ilmeisesti aina luettu sen muoto ja tyyli. Nämä seikat myös vaikeuttivat sen tulkitsemista nimenomaan etelävaltiolaisen mahtisuvun joutsenlauluna. Sitä lukiessa oli niin suuri työ keskittyä ymmärtämään mitä tapahtuu, ettei oikein missään vaiheessa ehtinyt miettiä, mihin tapahtumat sijoittuvat. Kirjan alussa on onneksi lyhyet esittelyt kirjan henkilöistä sekä heidän sukulaissuhteistaan. Muuten punaisen langan seuraaminen tai yleensä löytäminen olisi ollut mahdotonta. Kirjaan löyhästi perustuva filmatisointi on tehty vuonna 1959 ja viime vuonna James Franco ohjasi sen uudestaan. Kumpaakaan en ole nähnyt, mutta mieli tekisi. Olisi todella mielenkiintoista nähdä minkälaisiin tulkintoihin ohjaajat ovat päätyneet Faulknerin tekstistä.

faulkner