William Wilson: LBJ-prikaati

Jos elämänsä aikana haluaa lukea vain yhden sotakirjan, niin anna sen olla William Wilsonin LBJ-prikaati. Vuonna 1966 Yhdysvalloissa ilmeisesti salanimellä julkaistu kuvaus nuoresta sotilaasta Vietnamissa on tavallaan helppolukuinen, mutta kauhistuttava kertomus ihmisen ristiriitaisuudesta ja typeryydestä. Nuori sotilas joutuu jättämään haaveet helposta elämästä, tytöistä, autoista, vapaudesta ja astumaan palvelukseen. Sodan tarkoitus ei oikein nuorukaiselle avaudu eikä välttämättä muillekaan kohtalotovereille. Tarina kommunismin vastaisesta taistelusta menettää ylevyytensä viidakossa, jossa ainoa tapa selviytyä on “tapa tai tule tapetuksi” tai “ammu kaikkea mikä liikkuu”. Kertoja joutuu väijytykseen ja menettää melkein kaikki toverinsa. Hän lähtee toivottomalle matkalle läpi viidakon etsien maanmiehiään. Samalla hän joutuu käymään henkistä kamppailua sodan syystä ja seurauksista. Onko Yhdysvallat oikealla asialla ns. pelastaessaan vietnamilaisia kommunismin ikeestä? Voiko mikään syy oikeuttaa silmittömään tappamiseen? Missä on Jumala, kun ihmiset (niin amerikkalaiset kuin vietnamilaisetkin) näyttävät itsestään julmimman puolensa?

Vietnamin sodasta ja sen aiheuttamasta traumasta on tehty liuta kirjoja ja elokuvia. Suurin osa niistä on kuitenkin tehty sodan jo loputtua. Tämä kirja on harvinainen poikkeus, se on kirjoitettu ja julkaistu silloin kun sotaa käytiin kiivaimmillaan. Hienoa, että se on myös suomennettu jo vuonna 1967. Ja miksi tämä kirja on edelleen ajankohtainen? Ihmiskunta ei näytä oppivan menneisyydestä yhtään mitään vaan leikittelee sodan mahdollisuudella. Voitaisiinko vaan muistaa, että sodassa ei ole kunniaa eikä todellisia voittajia ja yritettäisiin elää ihmisiksi, rauhassa, jooko?

lbj_prikaati.jpg

Advertisements

Edna O’Brien: Paheellinen elokuu

Irlantilainen kirjailija Edna O’Brien on ollut TBR-listallani jo kauan. Kirjailijan suorasukainen kerronta ja paheksuntaa herättävät teemat eivät aikoinaan miellyttäneet irlantilaisia ja kirjailija muuttikin vapaamielisemmän ilmapiirin perässä Englantiin. Paheellinen elokuu (alkukielellä julk. 1965, suom. 1970) on lyhyt romaani Ellenistä, joka on ottanut avioeron miehestään ja jonka poika asuu vuoroin äidin, vuoroin isän kanssa. Kun isä ja poika lähtevät yhdessä Walesiin lomaretkelle, Ellen päättää tehdä irtioton. Hän tapaa naimisissa olevan miehen, jonka kanssa viettää yhden hekumallisen vuorokauden ja sen jälkeen intoutuu matkustamaan rantalomalle Ranskaan, unelmoiden uusista seikkailuista. Ja tokihan epämääräisiä kohtaamisia ihanien ja vähemmän ihanien miesten kanssa on luvassa. Mutta seikkailu ei kestä ikuisesti…

On helppo ymmärtää, miksi Edna O’Brienia on paheksuttu 60-luvulla. Hän kirjoittaa suorasukaisesti seksistä, halusta, sukupuolitaudeista. Hän kirjoittaa asioista, joita naisten ei haluttu edes ajattelevan saati sitten kirjoittavan. Ellenin hahmo on avioliittoonsa pettynyt nuori nainen, joka haluaa olla enemmän kuin pelkkä kotirouva ja äiti. Hän haluaa elää ja kokea kiihkoa. Sen hidasteena on kuitenkin katolinen usko ja siihen perustuva kasvatus. Mikä on syntiä? Miten selvitä syyllisyydestä, kun on harjoittanut syntiä?

Paheellinen elokuu on helppolukuinen ja mielenkiintoinen näkökulma 60-luvun murrosaikaan, jolloin naiset alkoivat vihdoin saada äänen, jolla puhua myös ns. kielletyistä aiheista. Onneksi O’Brienilta on sentään suomennettu myös kaksi muuta teosta, jotka pääsevät myös lukulistalle odottamaan vuoroaan.

edna

34. Kirja, jonka nimessä on numero

Vau. Stephen King osaa kirjoittaa niin vetävästi, että lähes 900-sivuinen järkäle tulee luettua hetkessä. Kingin romaani 22.11.63 kertoo äidinkielenopettajasta nimeltä Jake Epping, joka saa mahdollisuuden matkata ajassa taaksepäin 1950-luvulle. Tuttavansa omistaman hampurilaisravintolan takahuoneessa on nimittäin aukko, josta astumalla pääsee aina syyskuun 9. päivään vuonna 1958. Ei ole väliä, kuinka monta kertaa astuu menneisyyteen ja takaisin, menneisyys nollautuu aina palatessa. Ravintolan omistaja, Al Templeton, suostuttelee Jaken menemään menneisyyteen ja pysymään siellä ainakin 22.11.1963 saakka. Al haluaa estää John F. Kennedyn salamurhan, muttei siihen enää itse kuolemansairaana kykene. Jake ottaa haasteen vastaan ja tulee muuttaneeksi yhtä sun toista menneisyydessä, muttei aavista, minkälaisia seurauksia aikamatkustuksella voi olla.

Aikamatkustus on teemana aina kiehtova. Ja tässä tapauksessa erityisen kiinnostava, koska tuskin koskaan on länsimaisen valtionpäämiehen harteille asetettu niin paljon toiveita ja haaveita paremmasta maailmasta. Ja kuinka väkivaltaisesti ne toiveet sitten ryövättiin. Kukapa ei olisi pohtinut “mitä jos JFK olisi saanut elää…?” Ja entäs ne loputtomat spekulaatiot syyllisestä? Oliko Lee Harvey Oswald ampuja? Toimiko hän yksin? Vai oliko kyseessä sittenkin salaliitto ja jos oli, niin kenen? King valitsee yhden näistä vaihtoehdoista ja perusteleekin sen ihan hyväksyttävästi. JFK:n salamurhaan sen syvällisemmin perehtymättömälle kirja antaa uutta tietoa esim. Lee Harvey Oswaldin perhesuhteista. King on puurtanut apulaisten kanssa historiankirjojen parissa hetken jos toisenkin.

Aikamatkailu mahdollistaa mukavasti myös menneisyyden ja nykyisyyden vertailun. Mikä oli hyvää ennen ja mikä on paremmin nyt? Oliko kaikki ennen paremmin niin kuin jotkut väittävät? Kingiä ainoastaan muutaman kirjan verran lukeneena, en osaa sanoa, ovatko kaikki hänen teoksensa yhtä viihdyttäviä, mutta tämän perusteella tulen takuulla lukemaan Kingiä vielä lisää.

king

40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja

Philip K. Dickin tieteisromaani Haudasta kohtuun sijoittui tulevaisuuteen (1990-luvulle) julkaisuajankohtanaan vuonna 1967, joten ehkä teos sallitaan tähän lukuhaasteen kohtaan. Aiemmin en ole kyseistä kirjailijaa lukenut, mutta kyseessähän on yksi legendaarisimmista tieteiskirjailijoista ikinä, joten odotukset olivat korkealla. Valitettavasti Haudasta kohtuun ei niitä odotuksia lunastanut. Kirjan lähtökohta on kyllä erittäin mielenkiintoinen. Eletään maailmassa, jossa aika kulkee jostain syystä taaksepäin. Ihmiset heräävät kuolleista ja joutuvat elämään elämänsä uudelleen vanhuudesta nuoruuteen aina kohtuun ja hedelmöittymishetkeen saakka. Henkiin heränneitä vainajia etsivät ja kaivavat esiin ns. vitaariot, jotka huolehtivat näistä vanhasyntyneistä kunnes joku muu lunastaa heidät itselleen. Eräs vitaarion omistaja, Sebastian Hermes, löytää kirkkomaalta vuonna 1971 kuolleen uskonnollisen johtajan nimeltä Peak, jonka kaivaa ylös. Valitettavasti monien intressissä on saada Peak käsiinsä. Yksi niistä on Kansojen ajankohtaiskirjasto, jonka tehtävänä on mm. hävittää kaikki dokumentit, jotka on kirjoitettu tulevaisuudessa.

Suoraan sanottuna jaksoin keskittyä tarinaan noin puoliväliin saakka. Sen jälkeen tulleet toiminta- ja taistelukohtaukset eivät jaksaneet kiinnostaa, joten skippailin välillä tekstiä. Tulin varmaan ohittaneeksi jotain oleellista, koska viimeisen luvun luin huolella enkä ymmärtänyt… oikeastaan mitään.

Luulen, että annan Dickille toisen mahdollisuuden jossain vaiheessa ja yritän lukea jonkun toisen romaanin. Mielenkiintoista on, ettei hänen kirjojaan suomennettu vasta kuin 1990-luvulla. Ainakin Haudasta kohtuun sisältää viittauksia 60-luvun rotupoliitiikkaan ja mm. Wattsin mellakoihin. Tämä yhteiskunnallinen kommentointi ei iske enää yhtä hyvin kuin se olisi iskenyt aikoinaan 60-lukulaiselle lukijalle.

7. Novellikokoelma

Taannoin jossain Helsingin sanomien artikkelissa haastateltiin antikvariaattien pitäjiä. Yksi heistä mainitsi muutamia kirjailijoita, joiden teokset eivät enää mene divareista kaupaksi. Yksi mainituista kirjailijoista oli Eila Pennanen. Pennanenhan oli oikea suomalaisen kirjallisuuden monitoiminainen, hän kirjoitti kirjallisuuskritiikkejä, esseitä, romaaneja, näytelmiä jne., toimi kääntäjänä sekä Parnasson toimitussihteerinä sekä otti osaa aktiivisesti suomalaiseen kulttuuripolitiikkaan, ynnä muuta. Näiden ansioiden perusteella tuntuu erikoiselta, että Pennanen olisi totaalisesti unohdettu kirjailijana. Pakkohan se oli etsiä käsiinsä kirjailijan teos ja ottaa selvää, onko Pennanen unohdettu ihan syyttä suotta. Luettavaksi valikoitui laajasta tuotannosta novellikokoelma Pientä rakkautta (1969). Lähinnä kai takakansitekstin sekä kansikuvan perusteella.

Novellit käsittelevät rakkautta ja ihmissuhteita, rakastamisen vaikeutta. Yhteiskunnallista aspektiakaan ei ole unohdettu, novellissa Päättömät perhoskoirat turhautunut kotirouva suunnittelee opintojensa jatkamista ja työuraa akateemisen miehensä suureksi harmiksi. Novellissa Kymmenen kiloa kipsiä nuori tyttö on löytänyt e-pillerin eikä epäröi ottaa iloa irti uudesta vapaudestaan. Homoseksuaalisuus nousee teemana esiin parissakin novellissa, ilmeisesti vuonna 1969 sai suomalaisessa kirjallisuudessa puhua asioista aika lailla suoraan, epämääräisiä vihjailuja ei ollut pakko käyttää. Novelleissa käytetty puhekieli on vanhanaikaista, niin 60-lukulaista. Nykylukijalle kirjan 60-lukulaisuus on ehkä etäännyttävää, mutta samalla se tekee siitä niin mainion ajankuvan. Ja sen takia minä palaan näihin vanhoihin kirjoihin aina uudestaan ja uudestaan. On äärimmäisen kiinnostavaa lukea, miten vuonna 1969 kirjoitettiin, miten oli “lupa” kirjoittaa, mistä aiheista kirjoitettiin ja minkälaista kieltä käytettiin. Pennasen novellikokoelma on ollut luultavasti aikoinaan aika raju, mutta nyt luettuna se ei shokeeraa vaan kertoo omasta ajastaan. Onneksi novellit kertovat rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta myös yleismaailmallisesti. Rakkaus tai ihminen eivät ole oikeastaan muuttuneet vaikka aika ja muoti ja aatteet ovat toiset. Tämän lukukokemuksen perusteella Pennanen on suotta unohdettu. Siellä divarien ja kirjastovarastojen hyllyillä on lukemattomia helmiä vain odottamassa lukijaansa, kannattaa poiketa katsomaan.

pennanen

Sue Kaufman: Kotirouvan hupsu päiväkirja

Bettina Munvies Balser (lyhyemmin Tina) on kotirouva 60-luvun New Yorkissa. Kaikki on päällisin puolin oikein erinomaisesti. Aviomies Jonathan on menestyvä lakimies, tyttäret Liz ja Sylvie ovat hyvinkäyttäytyviä eliittikoululaisia, Keskuspuiston laidalla sijaitseva kerrostaloasunto on kaunis ja edustava ja kotiapulainenkin on kuin unelma. Silti Tinaa vaivaa jokin, itse asiassa hän tuntee olevansa mielenvikainen tai ainakin hyvää vauhtia tulossa sellaiseksi. Hän hankkii päiväkirjan ja kirjaa siihen kaikki uudet pelkonsa ja ahdistuksensa (joita on paljon!). Päiväkirjan edetessä käy selväksi, ettei kiiltokuvamainen perhe-elämä olekaan niin helppoa kuin voisi luulla. Aviomies Jonathan on pahimmanlaatuinen pyrkyri, joka haluaa päästä kultturelleihin taidepiireihin ja kärkkyy jopa asemaa näytelmäkirjailijoiden mesenaattina, eikä lainkaan huomaa, että hänen suuresti ihannoimansa taiteilijat nauravat tälle porvarilliselle hännystelijälle tämän selän takana. Tina sen sijaan tämän näkee sivustakatsojana hyvinkin selkeästi, mutta alistuu aviomiehen kotkotuksiin. Koska sehän on naisen tehtävä, alistua miehisen aviomiehen tahdon alla. Tina oli aiemmin itse suuntautunut yliopisto-opinnoissaan kuvataiteisiin, mutta psykoanalyysi ja tohtori Popkin olivat ampuneet alas kaikki Tinan haaveet taiteilijaelämästä ja saaneet hänet uskomaan, että leppoisa elämä jonkun hyvintoimeentulevan miehen puolisona ja muutaman lapsen äitinä on paljon tyydyttävämpi ja onnellisempi valinta. Kaikki Betty Friedaninsa ja Marilyn Frenchinsä lukeneet tietävät, että kotirouvien tylsistyminen ja psyykkinen oireilu ei ollut mitenkään epätavallista 50- ja 60-luvuilla. Naiset, jotka olivat opiskelleet ja ehkä haaveilleet itsensä toteuttamisesta työelämässä (tai muuten), velvoitettiin jäämään kotiin ja hoitamaan taloutta ja lapsia sekä tukemaan miestään sekä näyttämään hyviltä seurapiirikutsuilla. Ja jos nainen tällaisen elämän mielekkyyttä uskalsi epäillä, hänen mielenterveytensä kyseenalaistettiin. Näin käy myös Tinalle, ei vain hän itse epäile oman henkisen terveytensä kestämistä vaan myös Jonathan epäilee vaimonsa olevan pähkähullu. Eräs törkeimmistä kommenteista (joita Jonathan tuntuu suoltavan) liittyy Tinan iltalukemisiin. Tinan huono vointi ilmenee myös unettomuutena ja iltaisin Tina lukee klassikoita, Thomas Mannia, Marcel Proustia, Jane Austenia yms. Tämä luonnollisesti on Jonathanin mielestä yksi merkki, ettei vaimolla ole kaikki kotona, eiväthän kotirouvat lue klassikoita! (Ei vaikka kyseinen vaimo olisikin nuoruudessaan opiskellut yliopistossa kirjallisuustiedettä).

Sue Kaufmanin romaani on todella herkullinen ja ironinen kuvaus ylemmän keskiluokan rappiosta ja siitä kuinka omaisuuden ja sosiaalisen aseman tavoittelu ei voi kaikkia ihmisiä onnellisiksi tehdä. Samoin se on kouriintuntuva, katkeransuloinen ja humoristisesti kirjoitettu tarina naisen asemasta jossain lähimenneisyydessä. Tosin aika monelle se on todellisuutta vielä nykyäänkin. Romaani oli aivan pakko lukea saman tien yhdeltä istumalta, koska oli vaikea ennustaa, kuinka Tinan lopussa käy. Jääkö hän porvarielämään ja tukahduttaa oman itsensä vai ottaako hän eron ja  lähtee etsimään onnea muualta vai kenties jopa tappaa itsensä?

Kotirouvan hupsu päiväkirja julkaistiin alkukielellä vuonna 1967 ja seuraavana vuonna suomeksi. Kääntäjänä toimi Eeva Kilpi.

kaufman

Andrew O’Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Frank Sinatra antaa ystävälleen Marilyn Monroelle lahjaksi pienen koiran, jonka tämä nimeää Mafia Honeyksi (lyhyesti Maf). Koira seuraa Marilynia kaikkialle tämän kahden viimeisen vuoden aikana. Ja kirjassa Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe Maf-koira kertoo oman versionsa Marilynin elämäntarinasta. Vaikka en nyt mikään Marilyn-fani olekaan, tämä kirja kiinnosti minua aivan suunnattomasti. Onhan kyseessä teos, joka sijoittuu 1960-luvun amerikkalaisen (populaari)kulttuurin maailmaan. Siinäpä aihe, joka jaksaa kiehtoa vuosi toisensa jälkeen! Tätä kirjaa on jossain moitittu tylsäksi ja muka-filosofiseksi, Maf-kertojana pohtii välillä syvällisiä asioita ja lukija voi välillä jopa unohtaa, että kertoja todellakin on koira. Parasta antia 60-luku -friikille tässä tarinassa ovat loppumattomat viittaukset muihin kuuluisiin henkilöihin kuten Natalie Woodiin, Truman Capoteen, Lillian Hellmaniin, Elia Kazaniin ja Elizabeth Tayloriin. Osa edellä mainituista myös esiintyi kirjassa fiktiivisinä henkilöinä. Lukiessa tuli pohdittua useampaankiin kertaan, kuinka paljon kirjan tapahtumat ja keskustelut pohjaavat tosiasioihin. Luultavasti kirjailija O’Hagan on tehnyt mittavaa taustatutkimusta ja oletettavasti vanha Hollywood ja Marilyn Monroe ovat erityisesti kirjailijan suosiossa. Kyseessä on ikään kuin kunnianosoitus Marilynille ja hänen aikalaisilleen. O’Hagan ei sorru kirjassaan halpahintaisiin paljastuksiin eikä revittele jo hyvin tiedossa olevilla juoruilla Marilynin yksityiselämästä. Mafin silmin nähtynä Marilyn on herkkä ja ailahteleva tähti, jonka ympärillä valitettavasti ei ole juurikaan todellisia ystäviä tai ymmärtäjiä. Marilynin salaisuudet jäävät pimentoon tämänkin kirjan jälkeen, mutta tuskin lakkaavat koskaan ihmisiä kiinnostamasta.

Kansikuva: Kirjasampo.fi

Kansikuva: Kirjasampo.fi