2. Kirja, josta on tehty elokuva

Daphne du Maurierin kokoelma Kauhunkierre sisältää viisi novellia ja niissä kaikissa on kauhu- ja/tai yliluonnollisia elementtejä. Niminovellin Nicolas Roeg ohjasi elokuvaksi vuonna 1973. Elokuva on äärimmäisen vaikuttava ja erittäin onnistunut kauhuelokuva, ei hiukkaakaan vanhentunut. Kyseessä on elokuva, joka kannattaa ehdottomasti katsoa elokuvateatterissa, jossa se pääsee oikeuksiinsa. Novelli sekä elokuva kertovat brittiläisestä pariskunnasta, Laurasta ja Johnista, jotka matkustavat Venetsiaan. Pariskunta yrittää toipua tyttärensä hukkumiskuolemasta, muttei saa rauhaa, kun he tapaavat Venetsiassa iäkkäät sisarukset, joista toinen on sokea, mutta väittää olevansa selvänäkijä ja “näkevänsä” pariskunnan tyttären heidän mukanaan. Tämä saa etenkin Lauran pois tolaltaan. Sisarukset ennustavat Lauralle ja Johnille jotain pahaa tapahtuvaksi, jolleivät nämä eivät poistu Venetsiasta välittömästi. Samaan aikaan Venetsiassa riehuu sarjamurhaaja, jota poliisit eivät tunnu saavan kiinni millään.

Daphne du Maurier on jännityksen ammattilainen. Hän osaa rakentaa pahaenteisen tunnelman ja kertoo tavallisten ihmisten elämästä, jota jokin selittämätön uhkaa tai muuttaa pysyvästi. Lukijana tuntee ahdistusta, muttei halua myöskään lopettaa lukemista kesken. Parhaat psykologisen kauhun teokset ovat juuri niitä sopivan karmivia mutta eivät kuitenkaan graafisen väkivaltaisia. Lukija rakentaa jännityksen omassa päässään kirjailijan antamista palikoista. Du Maurierin tuotantoon tulen palaamaan kun seuraavan kerran tekee mieli kauhistua.

kauhunkierre

Klassikkohaaste

Reader, why did I marry him -blogissa haastettiin lukemaan klassikoita. Päätin tarttua tämän haasteen innoittamana jo kauan lukulistalla keikkuneeseen William Faulknerin romaaniin Ääni ja vimma. Tämä teos on yksi maailmankirjallisuuden suurista klassikoista ja vaikeasti luettavan kirjan maineessa. Faulkner on itselleni kovin tuntematon kirjailija ja Ääni ja vimma ainoa häneltä lukemani teos. Minua kiehtoi kirjan otsikko, joka lupaa jotain suurta ja eeppistä, elämää suurempaa tarinaa. Otsikkohan on lainaus Shakespearen näytelmästä Macbeth.

Romaani kertoo Compsonin mahtisuvun rappiosta 1920-luvun syvässä etelässä. Teos jakaantuu neljään osaan, joista kaikilla on eri kertoja. Faulkner käyttää runsaasti tajunnanvirtatekniikkaa, joka tekee lukemisen haastavaksi. Ensimmäisen osion tapahtuma-aika on 7.4.1928 ja kertojana toimii kehitysvammainen ja yksinkertainen Benjy Compson. Tämä osio osoittautui jo heti alkuun äärimmäisen haastavaksi. Benjyn ajatukset kulkevat epälineaarisesti, hän muistelee lapsuuttaan sekä sisaruksiaan ja ystäviään. Benjyn rajoitetut henkiset kyvyt myös tekevät tämän ajatuksen juoksun seuraamisesta haastavaa. Toinen osio tapahtuu 2.6.1910 ja sen kertojana on Quentin Compson, perheen Harvardissa opiskeleva älykkö, joka harkitsee itsemurhaa. Myös tämä osio aiheutti lukijalle harmaita hiuksia. Kolmannessa osiossa (6.4.1928) ääneen pääsee Jason Compson, joka on äitinsä lempilapsi ja perheensä ainoa elättäjä. Hänen osionsa on helpommin hahmotettava, hänen ajatuksensa ja kertomuksensa ovat suoraviivaisempia ja hänen ainoa motivaationsa yleensä tehdä yhtään mitään on raha ja omaisuutensa kasvattaminen. Viimeinen luku (8.4.1928), joka punoo tarinan yhteen, on kerrottu osittain vanhan mustaihoisen Dilsey-palvelijan näkökulmasta.

Etelävaltiolaisen elämänmenon hiipumisesta on kirjoitettu paljon kirjallisuutta, Carson McCullers on tässä mielestäni omaa luokkaansa. Faulknerin teoksen ansioksi on ilmeisesti aina luettu sen muoto ja tyyli. Nämä seikat myös vaikeuttivat sen tulkitsemista nimenomaan etelävaltiolaisen mahtisuvun joutsenlauluna. Sitä lukiessa oli niin suuri työ keskittyä ymmärtämään mitä tapahtuu, ettei oikein missään vaiheessa ehtinyt miettiä, mihin tapahtumat sijoittuvat. Kirjan alussa on onneksi lyhyet esittelyt kirjan henkilöistä sekä heidän sukulaissuhteistaan. Muuten punaisen langan seuraaminen tai yleensä löytäminen olisi ollut mahdotonta. Kirjaan löyhästi perustuva filmatisointi on tehty vuonna 1959 ja viime vuonna James Franco ohjasi sen uudestaan. Kumpaakaan en ole nähnyt, mutta mieli tekisi. Olisi todella mielenkiintoista nähdä minkälaisiin tulkintoihin ohjaajat ovat päätyneet Faulknerin tekstistä.

faulkner

19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä

Helvi Hämäläisen 20-vuotiaana kirjoittama mutta vasta vuonna 2001 julkaistu pienoisromaani Kaunis sielu on vaikea luettava. Kirjassa nuori nainen lyhyissä numeroiduissa kappaleissa kertaa omaa elämäänsä, jossa hänellä on naimisissa oleva miespuolinen rakastaja, mutta tuntee kuitenkin vetoa myös naispuoliseen ystäväänsä. Kertoja haaveilee murhaavansa rakastajansa, koska kokee tämän vastenmieliseksi. Hämäläisen itsensä mukaan teos on kirjoitettu aikana, jolloin kirjailija koki “hurmautuneita runoelämyksiä” ja hän oli “esteettisen maailmankatsomuksen vanki”. Hurmio ja kiihko kuvaavat hyvin tämän teoksen tyyliä. Kertoja on täynnä kiihkoa, joka purkautuu epäsovinnaisilla tavoilla ja sama kiihko aiheuttaa kertojalle myös tunnontuskia. Rikos ja sovitus, kauneus ja rumuus ovat vastinpareja, joita tarkastellaan. Vaikka kertoja kokee selkeitä homoseksuaalisia tuntemuksia ystävätärtään kohtaan, kirjailija itse on väittänyt ettei kirjoittaessaan tiennyt, että ihminen voi tuntea vetoa eroottisesti samaan sukupuoleen. Kirjan teemat homoseksuaalisuudesta murhaan olivat aikansa kustannustoimittajille liikaa ja ei ihme, että teos jäi niin kauaksi aikaa hyllylle. Näin ensimmäistä kertaa Helvi Hämäläistä lukevalle teos jää jotenkin etäiseksi. Se ei shokeeraa (liekö ollut koskaan tarkoituskaan niin tehdä) eikä se jätä pohtimaan kirjan teemoja syvemmin. Mutta tulipahan luettua. Kenties joku Helvi Hämäläisen muu proosateos olisi antoisampi kokemus.

15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään

Veronica Pimenoffin tuotantoa olen harkinnut lukevani jo pitkään. Nyt oli sopiva aika tarttua kirjailijan läpimurtoteokseen Loistava Helena (1984). Teos on nuoren naisen kehityskertomus. Helena syntyy perheeseen, jossa vanhemmat eroavat. Isä jää lapsilleen etäiseksi, ehkä omasta tahdostaan. Äitikään ei ole mikään helposti lähestyttävä hahmo vaan kokee lapsensa lähinnä pakolliseksi vaivaksi. Helena käy koulua, opiskelee myöhemmin yliopistossa, menettää neitsyytensä, yrittää luoda uraa, solmii miessuhteita. Ja samalla hän pohtii ja analysoi, koettaa järkeillä, mikä tässä elämässä on oikein merkityksellistä. Myös naisen asemaa yhteiskunnassa, työelämässä ja tieteessä kuvataan kriittisesti. Helena tavoittelee akateemista uraa, mutta huomaa, ettei ainoana naisena työyhteisössä ole aina ihan helppoa. Äitiydestä Helena kuvittelee löytävänsä kutsumuksensa, muttei sekään tarjoa helppoja vastauksia elämän suuriin kysymyksiin, päinvastoin luo niitä lisää.

Kirjasammosta löytyvä Loistavan Helenan aikalaisarvio vuodelta 1985 alkaa näin: “Huolimatta siitä, mitä mieltä on moraalisesti kirjan päähenkilöstä, on todettava, että Helena on hyvin kerrottu kehityskertomus.” Mitäkö mieltä, näin niin kuin moraalisesti, kirjan päähenkilöstä pitäisi sitten olla? Helena harrastaa avioliiton ulkopuolista seksiä, miesten kanssa, joita ei oikeasti rakasta vaikka niin ehkä luulee. Helenalla on seksuaalisia fantasioita, joita jotkut ehkä haluaisivat moralisoida (tai ainakin halusivat vuonna 1985). Nykylukijalle tämä kaikki näyttäytyy kovin kesynä materiaalina vaikkei silti vanhentuneena. Helenan käsitys ihmisyydestä on raju, mutta silti niin tosi. Ainakin joskus.

“Kun ihminen kohtasi ihmisen pimeällä kadulla ja toinen pysähtyi ja sitten pakosta myös toinen, syntyi vain pelkoa ja epäilystä: se tappaa minut tai minä sen. Naiset ajattelivat että se raiskaa ja tappaa sitten. Siinä ne olivat, elämän navat, yhdyntä ja kuolema. Kuitenkin puhuttiin yhtenään rakkaudesta. Pelkkää harhaa, rakkaus ei voinut olla ensisijaista. Ensisijaista oli viha. Tarvittiin koko saamarin valheellinen kulttuuri tukahduttamaan totista vihaa jotta jotenkin selvittäisiin yhdessä elämisestä, sillä kun riisui suojamuurit, estot, kasvatuksen ja kulttuurin rihkaman, ei jäljelle jäänytkään haavoittuva hellyys vaan pelkkä kalskahtava viha.” (s. 70)

Helena itse ja kaikki ihmiset hänen elämässään tuntuvat kylmiltä, kovin tunteettomilta. Ja siitä syystä myös yhdentekeviltä. Perusvire koko kirjassa on sanalla sanoen ankea. Silti kirjaa oli mielekästä lukea, koska koin, että kirjassa käsitellyt teemat ovat ajankohtaisempia kuin koskaan. Tämän hetkisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa on lupa vihata, kaikkia ja kaikkea. On lupa esittää olevansa syvällinen ja pohtivansa kestäviä arvoja vaikka todellisuudessa se pohdinta alkaa ja päättyy omaan lompakkoon ja sen paksuuteen. Tässä hetkessä Pimenoffin tarjoama ihmiskuva on piinallisen osuva.

Tulen joskus vielä palaamaan Pimenoffin muihin teoksiin, tosin TBR-lista on pitkä, joten se hetki ei ole ihan heti käsillä…

pimenoff

28. Kirja, jonka nimessä on väri

Barbara Hanrahan (1939-1991) oli kotimaassaan Australiassa tunnettu kuvataiteilija ja kirjailija. Ainoa suomennettu romaani Vihreä on meri (1981) ei ilmeisesti aikanaan herättänyt suurempaa kiinnostusta kun enempää käännöksiä ei ilmestynyt. Romaani on parikymppisen Virginian kehityskertomus. Nuori nainen on lähtenyt kotiseudultaan Australiasta merimatkalle kohti Lontoota ja taideopintoja. Hän on jättänyt taakseen porvarillisen elämän ja kulissiavioliittoa pystyssä pitelevät vanhempansa. Virginia on yrittänyt elää “kuten kuuluu” tai “on tapana”. Valitettavasti Virginia haluaa elämältään jotain muuta kuin sovinnaista arkea. Matkalla Virginia muistelee lapsuuttaan ja elämäänsä, jonka jätti kotimaahansa. Hän kokee melkeinpä pakollisen (mutta loppujen lopuksi intohimottoman) lomaromanssin italialaisen laivan upseerin kanssa. Ja meri velloo. Perillä Lontoossa Virginia yrittää luoda sosiaalista elämää, mutta päätyy kuitenkin onnettomaan parisuhteeseen ja lopulta yksinäisyyteen. Taide ja taiteen tekeminen rytmittää Virginian elämää ja tuntuu olevan lopulta ainoa asia, jolla on mitään merkitystä. Mutta kaipuu merkitykselliseen ihmissuhteeseen ei katoa.

Vihreä on meri on tavallaan ahdistava romaani. Virginia ei tunnu löytävän tunnetta tai merkitystä oikein mistään. Australia tuntuu väärältä ja ahdistavalta. Merimatka ja laiva kahta kauheammalta. Lontoo, joka usein kirjallisuudessa kuvaillaan mahdollisuuksien aarreaitaksi, osoittautuukin kylmäksi ja kolkoksi. Toisaalta Hanrahan on hyvin (välillä jopa liiankin) runollinen kirjailija, mikä tekee ahdistuksen ja yksinäisyyden kuvauksesta siedettävää, nautinnollistakin. Ehkä alkukielellä tarina olisi vielä antoisampi, mene ja tiedä.

“Täällä minua ympäröi vieras maailma, olen kahlittu yksinäisyyden vankilaan. Minulla ei ole kasvoja, ei yksilöllisyyttä; olen vain vahakimpale, sieni. Ihmiset uppoavat minuun, painavat minuun oman leimansa; minä taistelen välttyäkseni heidän loukkauksiltaan. Olen haavoittuva, ja se tekee kipeää” (s. 101)

hanrahan

Ps. Kansikuva on kamala, toivon mukaan ei Hanrahanin oma teos…

34. Kirja, jonka nimessä on numero

Vau. Stephen King osaa kirjoittaa niin vetävästi, että lähes 900-sivuinen järkäle tulee luettua hetkessä. Kingin romaani 22.11.63 kertoo äidinkielenopettajasta nimeltä Jake Epping, joka saa mahdollisuuden matkata ajassa taaksepäin 1950-luvulle. Tuttavansa omistaman hampurilaisravintolan takahuoneessa on nimittäin aukko, josta astumalla pääsee aina syyskuun 9. päivään vuonna 1958. Ei ole väliä, kuinka monta kertaa astuu menneisyyteen ja takaisin, menneisyys nollautuu aina palatessa. Ravintolan omistaja, Al Templeton, suostuttelee Jaken menemään menneisyyteen ja pysymään siellä ainakin 22.11.1963 saakka. Al haluaa estää John F. Kennedyn salamurhan, muttei siihen enää itse kuolemansairaana kykene. Jake ottaa haasteen vastaan ja tulee muuttaneeksi yhtä sun toista menneisyydessä, muttei aavista, minkälaisia seurauksia aikamatkustuksella voi olla.

Aikamatkustus on teemana aina kiehtova. Ja tässä tapauksessa erityisen kiinnostava, koska tuskin koskaan on länsimaisen valtionpäämiehen harteille asetettu niin paljon toiveita ja haaveita paremmasta maailmasta. Ja kuinka väkivaltaisesti ne toiveet sitten ryövättiin. Kukapa ei olisi pohtinut “mitä jos JFK olisi saanut elää…?” Ja entäs ne loputtomat spekulaatiot syyllisestä? Oliko Lee Harvey Oswald ampuja? Toimiko hän yksin? Vai oliko kyseessä sittenkin salaliitto ja jos oli, niin kenen? King valitsee yhden näistä vaihtoehdoista ja perusteleekin sen ihan hyväksyttävästi. JFK:n salamurhaan sen syvällisemmin perehtymättömälle kirja antaa uutta tietoa esim. Lee Harvey Oswaldin perhesuhteista. King on puurtanut apulaisten kanssa historiankirjojen parissa hetken jos toisenkin.

Aikamatkailu mahdollistaa mukavasti myös menneisyyden ja nykyisyyden vertailun. Mikä oli hyvää ennen ja mikä on paremmin nyt? Oliko kaikki ennen paremmin niin kuin jotkut väittävät? Kingiä ainoastaan muutaman kirjan verran lukeneena, en osaa sanoa, ovatko kaikki hänen teoksensa yhtä viihdyttäviä, mutta tämän perusteella tulen takuulla lukemaan Kingiä vielä lisää.

king

18. Yli 100 vuotta vanha kirja

Horace Walpolen romaani Otranton linna julkaistiin alkukielellä vuonna 1764. Viime vuonna teos julkaistiin ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan suomeksi. Otranton linnan sanotaan olevan ensimmäinen goottilainen kauhuromaani. Kauhua siinä tosin nykylukijalle ei ole nimeksikään. Tarina sijoittuu keskiaikaiseen linnaan, jossa vastenmielinen ruhtinas Manfred yrittää ensin naittaa sairaalloisen poikansa Konradin prinsessalle, mutta joutuukin tavoittelemaan prinsessaa itse, kun pojan surmaa juuri ennen häitä jättiläiskokoinen kypärä, joka putoaa onnettoman pojan päälle. Tästä seuraa sarja dramaattisia tapahtumia yliluonnollisilla elementeillä höystettynä. Helsingin sanomien arvostelussa todetaan, että kirjassa on melodramaattista voihkintaa, joka uuvuttaa lukijan. En voi kuin yhtyä täysin tähän arvioon. Varsinaisen kauhun ja jännityksen rakentamisen sijaan Walpole keskittyy saippuasarjamaisiin henkilösuhteisiin ja melodramatiikkaan, joka lähinnä ärsyttää. Nykylukijalle tässä romaanissa ei ole muuta mielenkiintoista kuin historiallinen aspekti, goottilaisen romaanin syntyhistoria. Jos se ei kiinnosta, kannattaa jättää tämä teos huokailevine kamarineitoineen ja synnintuntoisine ritareineen väliin.

otranton