Dorthe Nors: Mirror, Shoulder, Signal

Tanskalaisen Dorthe Norsin romaani Mirror, Shoulder, Signal (2017, alkuteos Spejl, skulder, blink) oli tänä vuonna ehdolla kansainvälisen Booker-palkinnon saajaksi. Se ei kuitenkaan ole syy, miksi halusin lukea tämän kirjan. Syy on tämä Norsin artikkeli, jossa hän pohtii keski-ikäisen naisen elämää ja miten ulkopuoliset sen näkevät. Artikkelin aihe on tärkeä. Miksi lapsettomat naiset muuttuvat näkymättömiksi saavutettuaan keski-iän? Miksi naisen asema on edelleen merkityksellinen vain suhteessa toisiin ihmisiin? Miksi vanhenevat naiset saavat osakseen vain ylenkatsetta?

Mirror, Shoulder, Signal ei valitettavasti ollut ihan sitä mitä olin odottanut. Romaanissa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta se ei sittenkään koskettanut tai sanonut mitään erityisen mieleenpainuvaa. Päähenkilö on Sonja, nelikymppinen kääntäjä, joka on yksinäinen. Hän pelkää autolla ajamista, mutta on uskaltautunut silti autokouluun. Hän pelkää sukuvikana saatua kroonista asentohuimausta. Hän elää kääntämiensä ruotsalaisten dekkarien kautta, koska ei uskalla (tai ei halua) elää itse täysillä. Ja hän yrittää epätoivoisesti saada yhteyden sisareensa Kateen, joka sivuuttaa sisarensa lähentymisyritykset tympeästi.  Sonjan suurin este mielekkääseen elämään on hän itse. Ihan validi teema ja kovin totta tässä elämässä. Mutta teema tämä esitetään kirjassa niin alleviivaten, että olisin kaivannut hieman hienovaraisempaa kerrontaa tässä kohtaa…

 

dnors

Howard Waldrop: Vain vanhat luut

Tieteiskirjallisuus kertoo yleensä ajasta, jossa elämme. Howard Waldropin Vain vanhat luut (1992) paljastaa ihmiskunnan yhden mahdollisen tulevaisuuden, jossa maailma palaa kolmannessa maailmansodassa ja vain aikamatkustus voi (mahdollisesti) tuoda paremman tulevaisuuden.

Vain vanhat luut liikkuu kolmella tasolla. Ensinnäkin eliittijoukko yrittää matkustaa 1930-luvun Louisianaan muuttaakseen menneisyyttä niin, ettei sotaa syttyisi. Valitettavasti aikamatkailijat päätyvät paljon kauemmaksi historiaan, Amerikkaan, jota asuttavat intiaanit. Toinen taso kertoo eliittijoukon jäsenestä, joka lähetetään etukäteen ajassa taaksepäin valmistelemaan muun ryhmän saapumista. Hän kuitenkin päätyy vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa Amerikan ovat löytäneet arabit ja jossa ei ole kristinuskoa. Kolmas taso sijoittuu vuoden 1929 Louisianaan, jossa ryhmä arkeologeja tekee hämmentäviä löytöjä intiaanien hautakummuista.

Vain vanhat luut on ehdottomasti mielenkiintoinen ja helppolukuinen opus. Toisaalta vertailua todellisuuteen ei voi välttää. Näinä aikoina ei voi välttyä katastrofaalisilta uutisilta ympäri maailmaa, vaikka haluaisi. Typerryttävien uutisten valossa pelätty kolmas maailmansota alkaa taas näyttää mahdolliselta. Eikä meillä ole edes vielä aikamatkustusta viimeisenä toivonrippeenä. Tosin Waldropin kirjan perusteella siihenkään ei ehkä kannata luottaa…

waldrop.jpg

Simone de Beauvoir: Lempeä kuolema

Simone de Beauvoirin omaelämäkerrallinen teos Lempeä kuolema on piinallisen ajankohtainen. Eduskunta tullee käsittelemään eutanasialakialoitteen ja kansanedustajien keskustelu aiheesta pelottaa jo nyt. de Beauvoirin teos on lyhyt ja lakoninen kertomus kirjailijan äidin sairastumisesta syöpään ja äidin hitaasta kuolemasta. Simone ja hänen sisarensa toivovat, että äiti pääsisi tuskistaan nopeasti ja kivuttomasti, äiti sinnittelee hengissä kuukauden.

“Äiti voitti kolmekymmentä päivää, hän joka ei halunnut menettää ainoatakaan. Nuo päivät tuottivat hänelle iloa mutta myös tuskaa ja kärsimyksiä.”

Simone kokee, että äiti sai suhteellisen lempeän kuoleman. Hänen ei tarvinnut sairastaa vuosikausia. Väistämätön kuolema ei silti ole helppo, vaikka siihen saisi varautua ja valmistautua. Se on de Beauvoirin sanoin “kohtuuton väkivallanteko”. Siksi soisi, että ihmiselle kuolemansa lähestyessä suotaisiin valta päättää, milloin ja miten sen ottaa vastaan, taistellen viimeiseen asti vaiko rauhallisesti pois nukkuen.

beauvoir

William Wilson: LBJ-prikaati

Jos elämänsä aikana haluaa lukea vain yhden sotakirjan, niin anna sen olla William Wilsonin LBJ-prikaati. Vuonna 1966 Yhdysvalloissa ilmeisesti salanimellä julkaistu kuvaus nuoresta sotilaasta Vietnamissa on tavallaan helppolukuinen, mutta kauhistuttava kertomus ihmisen ristiriitaisuudesta ja typeryydestä. Nuori sotilas joutuu jättämään haaveet helposta elämästä, tytöistä, autoista, vapaudesta ja astumaan palvelukseen. Sodan tarkoitus ei oikein nuorukaiselle avaudu eikä välttämättä muillekaan kohtalotovereille. Tarina kommunismin vastaisesta taistelusta menettää ylevyytensä viidakossa, jossa ainoa tapa selviytyä on “tapa tai tule tapetuksi” tai “ammu kaikkea mikä liikkuu”. Kertoja joutuu väijytykseen ja menettää melkein kaikki toverinsa. Hän lähtee toivottomalle matkalle läpi viidakon etsien maanmiehiään. Samalla hän joutuu käymään henkistä kamppailua sodan syystä ja seurauksista. Onko Yhdysvallat oikealla asialla ns. pelastaessaan vietnamilaisia kommunismin ikeestä? Voiko mikään syy oikeuttaa silmittömään tappamiseen? Missä on Jumala, kun ihmiset (niin amerikkalaiset kuin vietnamilaisetkin) näyttävät itsestään julmimman puolensa?

Vietnamin sodasta ja sen aiheuttamasta traumasta on tehty liuta kirjoja ja elokuvia. Suurin osa niistä on kuitenkin tehty sodan jo loputtua. Tämä kirja on harvinainen poikkeus, se on kirjoitettu ja julkaistu silloin kun sotaa käytiin kiivaimmillaan. Hienoa, että se on myös suomennettu jo vuonna 1967. Ja miksi tämä kirja on edelleen ajankohtainen? Ihmiskunta ei näytä oppivan menneisyydestä yhtään mitään vaan leikittelee sodan mahdollisuudella. Voitaisiinko vaan muistaa, että sodassa ei ole kunniaa eikä todellisia voittajia ja yritettäisiin elää ihmisiksi, rauhassa, jooko?

lbj_prikaati.jpg

Edna O’Brien: Paheellinen elokuu

Irlantilainen kirjailija Edna O’Brien on ollut TBR-listallani jo kauan. Kirjailijan suorasukainen kerronta ja paheksuntaa herättävät teemat eivät aikoinaan miellyttäneet irlantilaisia ja kirjailija muuttikin vapaamielisemmän ilmapiirin perässä Englantiin. Paheellinen elokuu (alkukielellä julk. 1965, suom. 1970) on lyhyt romaani Ellenistä, joka on ottanut avioeron miehestään ja jonka poika asuu vuoroin äidin, vuoroin isän kanssa. Kun isä ja poika lähtevät yhdessä Walesiin lomaretkelle, Ellen päättää tehdä irtioton. Hän tapaa naimisissa olevan miehen, jonka kanssa viettää yhden hekumallisen vuorokauden ja sen jälkeen intoutuu matkustamaan rantalomalle Ranskaan, unelmoiden uusista seikkailuista. Ja tokihan epämääräisiä kohtaamisia ihanien ja vähemmän ihanien miesten kanssa on luvassa. Mutta seikkailu ei kestä ikuisesti…

On helppo ymmärtää, miksi Edna O’Brienia on paheksuttu 60-luvulla. Hän kirjoittaa suorasukaisesti seksistä, halusta, sukupuolitaudeista. Hän kirjoittaa asioista, joita naisten ei haluttu edes ajattelevan saati sitten kirjoittavan. Ellenin hahmo on avioliittoonsa pettynyt nuori nainen, joka haluaa olla enemmän kuin pelkkä kotirouva ja äiti. Hän haluaa elää ja kokea kiihkoa. Sen hidasteena on kuitenkin katolinen usko ja siihen perustuva kasvatus. Mikä on syntiä? Miten selvitä syyllisyydestä, kun on harjoittanut syntiä?

Paheellinen elokuu on helppolukuinen ja mielenkiintoinen näkökulma 60-luvun murrosaikaan, jolloin naiset alkoivat vihdoin saada äänen, jolla puhua myös ns. kielletyistä aiheista. Onneksi O’Brienilta on sentään suomennettu myös kaksi muuta teosta, jotka pääsevät myös lukulistalle odottamaan vuoroaan.

edna

Meg Wolitzer: Kuulen sisareni kutsuvan

En muista mitä kautta löysin Meg Wolitzerin romaanin Kuulen sisareni kutsuvan (1983). Lähtökohta oli niin kiintoisa, että olin pakotettu etsimään kirjan käsiini. Kolme parikymppistä collegeopiskelijaa, Claire, Naomi ja Laura, ovat täysin lumoutuneita kolmesta itsemurhan tehneestä kirjailijasta: Anne Sextonista, Sylvia Plathista sekä Lucy Archerista. Yhdessä tytöt ovat “kuolonsisaria”, jonkinlaisia gootteja, joiden elämän täyttää runous. Koulutyö sujuu siinä sivussa, tärkeintä on kuitenkin kokoontua öisin yhdessä lukemaan oman suosikkirunoilijan teoksia. Muut opiskelijat karttavat kuolonsisaria, kunnes Claire kohtaa Julianin ja aloittaa tämän kanssa suhteen. Clairen elämässä on kuitenkin suurempi rakkaus, Lucy Archer.

Kaikki entiset erilaiset nuoret eli ernut tunnistavat tämän ilmiön. Fiksoidutaan johonkin asiaan, olkoon se vaikka ideologia, elokuvatähti tai kuollut runoilija. Ihailun kohteesta saadaan voimaa ja lohtua. Halutaan erottautua hinnalla millä hyvänsä “niistä muista”. Claire vie ernuilun askelta pidemmälle. Hän etsii Lucyn vanhempien asuinpaikan, matkustaa paikan päälle ja koputtaa heidän oveensa.

Totta kai kyse on jostain muusta kuin erikoisuuden tavoittelusta. Clairen suhde vanhempiinsa on ongelmallinen. Ja syy siihen on, että Clairen perhettä on kohdannut tragedia. Isoveli ja kultapoika Seth on kuollut syöpään ennen kuin edes ehti kunnolla elää. Tämän perinpohjaisen tuskan ja surun kanssa on opittava elämään jotenkin. Ei siis ihme, että melankolinen runous ja  runoilijan surullinen kohtalo vetävät Clairea puoleensa.

Kirjan idea on hieno. Ja aina kun jossain mainitaan Sylvia Plath, höristän korviani. Mutta jotain jää puuttumaan. Kolmen tytön välinen ystävyys jää pintapuoliseksi. Ja se kuollut täydellinen veli, ihan kuin tätä juonikuvioita olisi käytetty usein aiemminkin. Pienieleinen romaani, sinänsä sympaattinen muttei jätä syvempiä muistijälkiä, joten en ole harmistunut, ettei Wolitzerin teoksia ole suomennettu enempää.

Ps. Lucy Archer on kirjailijan keksimä hahmo, valitettavasti. Romaanissa kuvattu Archerin julkaistu päiväkirja Sleepwalking vaikuttaisi aika mielenkiintoiselta teokselta…

megwolitzer

 

 

2. Kirja, josta on tehty elokuva

Daphne du Maurierin kokoelma Kauhunkierre sisältää viisi novellia ja niissä kaikissa on kauhu- ja/tai yliluonnollisia elementtejä. Niminovellin Nicolas Roeg ohjasi elokuvaksi vuonna 1973. Elokuva on äärimmäisen vaikuttava ja erittäin onnistunut kauhuelokuva, ei hiukkaakaan vanhentunut. Kyseessä on elokuva, joka kannattaa ehdottomasti katsoa elokuvateatterissa, jossa se pääsee oikeuksiinsa. Novelli sekä elokuva kertovat brittiläisestä pariskunnasta, Laurasta ja Johnista, jotka matkustavat Venetsiaan. Pariskunta yrittää toipua tyttärensä hukkumiskuolemasta, muttei saa rauhaa, kun he tapaavat Venetsiassa iäkkäät sisarukset, joista toinen on sokea, mutta väittää olevansa selvänäkijä ja “näkevänsä” pariskunnan tyttären heidän mukanaan. Tämä saa etenkin Lauran pois tolaltaan. Sisarukset ennustavat Lauralle ja Johnille jotain pahaa tapahtuvaksi, jolleivät nämä eivät poistu Venetsiasta välittömästi. Samaan aikaan Venetsiassa riehuu sarjamurhaaja, jota poliisit eivät tunnu saavan kiinni millään.

Daphne du Maurier on jännityksen ammattilainen. Hän osaa rakentaa pahaenteisen tunnelman ja kertoo tavallisten ihmisten elämästä, jota jokin selittämätön uhkaa tai muuttaa pysyvästi. Lukijana tuntee ahdistusta, muttei halua myöskään lopettaa lukemista kesken. Parhaat psykologisen kauhun teokset ovat juuri niitä sopivan karmivia mutta eivät kuitenkaan graafisen väkivaltaisia. Lukija rakentaa jännityksen omassa päässään kirjailijan antamista palikoista. Du Maurierin tuotantoon tulen palaamaan kun seuraavan kerran tekee mieli kauhistua.

kauhunkierre