15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään

Veronica Pimenoffin tuotantoa olen harkinnut lukevani jo pitkään. Nyt oli sopiva aika tarttua kirjailijan läpimurtoteokseen Loistava Helena (1984). Teos on nuoren naisen kehityskertomus. Helena syntyy perheeseen, jossa vanhemmat eroavat. Isä jää lapsilleen etäiseksi, ehkä omasta tahdostaan. Äitikään ei ole mikään helposti lähestyttävä hahmo vaan kokee lapsensa lähinnä pakolliseksi vaivaksi. Helena käy koulua, opiskelee myöhemmin yliopistossa, menettää neitsyytensä, yrittää luoda uraa, solmii miessuhteita. Ja samalla hän pohtii ja analysoi, koettaa järkeillä, mikä tässä elämässä on oikein merkityksellistä. Myös naisen asemaa yhteiskunnassa, työelämässä ja tieteessä kuvataan kriittisesti. Helena tavoittelee akateemista uraa, mutta huomaa, ettei ainoana naisena työyhteisössä ole aina ihan helppoa. Äitiydestä Helena kuvittelee löytävänsä kutsumuksensa, muttei sekään tarjoa helppoja vastauksia elämän suuriin kysymyksiin, päinvastoin luo niitä lisää.

Kirjasammosta löytyvä Loistavan Helenan aikalaisarvio vuodelta 1985 alkaa näin: “Huolimatta siitä, mitä mieltä on moraalisesti kirjan päähenkilöstä, on todettava, että Helena on hyvin kerrottu kehityskertomus.” Mitäkö mieltä, näin niin kuin moraalisesti, kirjan päähenkilöstä pitäisi sitten olla? Helena harrastaa avioliiton ulkopuolista seksiä, miesten kanssa, joita ei oikeasti rakasta vaikka niin ehkä luulee. Helenalla on seksuaalisia fantasioita, joita jotkut ehkä haluaisivat moralisoida (tai ainakin halusivat vuonna 1985). Nykylukijalle tämä kaikki näyttäytyy kovin kesynä materiaalina vaikkei silti vanhentuneena. Helenan käsitys ihmisyydestä on raju, mutta silti niin tosi. Ainakin joskus.

“Kun ihminen kohtasi ihmisen pimeällä kadulla ja toinen pysähtyi ja sitten pakosta myös toinen, syntyi vain pelkoa ja epäilystä: se tappaa minut tai minä sen. Naiset ajattelivat että se raiskaa ja tappaa sitten. Siinä ne olivat, elämän navat, yhdyntä ja kuolema. Kuitenkin puhuttiin yhtenään rakkaudesta. Pelkkää harhaa, rakkaus ei voinut olla ensisijaista. Ensisijaista oli viha. Tarvittiin koko saamarin valheellinen kulttuuri tukahduttamaan totista vihaa jotta jotenkin selvittäisiin yhdessä elämisestä, sillä kun riisui suojamuurit, estot, kasvatuksen ja kulttuurin rihkaman, ei jäljelle jäänytkään haavoittuva hellyys vaan pelkkä kalskahtava viha.” (s. 70)

Helena itse ja kaikki ihmiset hänen elämässään tuntuvat kylmiltä, kovin tunteettomilta. Ja siitä syystä myös yhdentekeviltä. Perusvire koko kirjassa on sanalla sanoen ankea. Silti kirjaa oli mielekästä lukea, koska koin, että kirjassa käsitellyt teemat ovat ajankohtaisempia kuin koskaan. Tämän hetkisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa on lupa vihata, kaikkia ja kaikkea. On lupa esittää olevansa syvällinen ja pohtivansa kestäviä arvoja vaikka todellisuudessa se pohdinta alkaa ja päättyy omaan lompakkoon ja sen paksuuteen. Tässä hetkessä Pimenoffin tarjoama ihmiskuva on piinallisen osuva.

Tulen joskus vielä palaamaan Pimenoffin muihin teoksiin, tosin TBR-lista on pitkä, joten se hetki ei ole ihan heti käsillä…

pimenoff