49. Jännityskirja tai dekkari

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 49 suoritetaan Arnaldur Indriðasonin viimeisimmällä suomennoksella Reykjavikin yöt. Yleensä ottaen en ole kovinkaan kiinnostunut nykyaikaisista dekkareista tai pohjoimaisesta yhteiskunnallisesta jännityskirjallisuudesta, joka on edelleen kovassa nosteessa. Pidän enemmän Vanhan Hyvän Ajan salapoliisikirjallisuudesta tyyliin Christie, John Dickson Carr tai Ellery Queen. Arnaldur sen sijaan on mielenkiintoinen, koska hän tekee tunnetummaksi islantilaista yhteiskuntaa ja sen varjopuolia. Muutenhan Islanti ei juurikaan näy tai siitä ei kerrota suomalaisessa mediassa juuri koskaan.

Reykjavikin yöt -romaanissa palataan jo aiemmista kirjoista tutun poliisin, Erlendurin, nuoruusvuosiin 1970-luvulle. Erlendur alkaa tutkia tutun asunnottoman laitapuolenkulkijan hukkumiskuolemaa, koska kokee, ettei kuolemaan juurikaan virallisessa tutkimuksessa paneuduttu. Kenties jotain jäin huomaamatta… Kerronnan tahti on hidas, mutta tähän kirjaan se sopii. Ajankuva 70-lukulaisesta Reykjavikista on mielenkiintoinen, mm. Erlendurin työtoverit haikailevat ensimmäisen kunnon pizza- ja hampurilaisravintolan perään. Erlendur sen sijaan suosii perinteistä lampaan päätä ja lanttusoosia. Myös yhteiskunnan ulkopuolelle jääneiden/jättäytyneiden elämää kuvataan realistisesti. Kaikilla ei ole mahdollisuutta osallistua orastavan pohjoismaisen hyvinvointivaltion elämänmenoon. Tämä dekkari oli helppolukuinen ja luin sen yhdellä istumalla. Ei voi suositella whodunnit-dekkareita janoaville vaan islantilaisen yhteiskunnan ja poliisityön kuvausten ystäville.

13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon

Kirjan vuoden haasteessa seuraavana vuorossa on islantilaisen Fríða Á. Sigurðardóttirin Kun yö kuluu -romaani, joka voitti vuonna 1992 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Se on tarina keski-ikäisestä Nínasta, joka odottaa sairaalahuoneessa vanhan äitinsä kuolemaa. Pienessä huoneessa Nína muistelee ja uneksii omasta elämästään, äidistään, esiäideistään, sisaruksistaan. Nína käy läpi oman sukunsa naisten elämiä ja kohtaloita Islannin karulla ja köyhällä maaseudulla sekä kasvavassa kaupungissa. Samalla hän tekee surutyötä ja oman elämänsä välitilinpäätöstä. Nínan ja hänen äitinsä sekä sisarusten välit ovat ongelmaiset, mutta kommunikointi, asioiden selvittäminen, on vaikeaa. Elämänkulku ja omat valinnat piinaavat kaikkia, paitsi ei enää äiti Þórdísia, joka makaa tiedottomana sairaalasängyssä.

Kirjailijan kieli on kovin runollista ja paikoittain on vaikea hahmottaa, onko tarinoissa kyse Nínan muistoista, kuvitelmista vai jopa hallusinaatioista. Lisäksi henkilöhahmoja mainitaan aika lailla, onneksi kirjan lopussa on sukupuu, joka selventää sukulaisuussuhteita. Kyseessä ei ole niinkään selkeä ja suoraviivainen tarina vaan Nínan tajunnanvirtaa. Se käsittelee suuria aiheita, kuolemaa, elämää, valintoja, naisen asemaa. Ei mikään kevyt luettava, mutta äärimmäisen kaunis ja antoisa.

kyk

“Seisoin ovella ja katselin häntä. En tuntenut häntä. En tuntenut Martaakaan. En kumpaakaan. En myöskään vuoteessa makaavaa naista, jota he kaikki katselivat. Seisoivat yhdessä vuoteen ääressä koskettamatta toisiaan. Heidän välillään jotakin voimakasta, näkymätöntä, käsin kosketeltavaa. nína ulkopuolella. Seisoi ovella, Katseli heitä. Vieraana. Katsojana. Yksin – ” (s. 98)

38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken

Helmet-kirjastojen lukuhaasteessa tulee lukea yksi kirja, jonka on aloittanut, mutta jättänyt kesken. Jo vuosia sitten aloitin Poppy Z. Briten kehutun kauhuromaanin Lost Souls ja luin siitä ehkä kaksi ensimmäistä lukua. Nyt otin kirjan hyllystä ja päätin saada luettua sen loppuun. Poppy Z. Briten esikoisromaani Lost Souls ilmestyi vuonna 1992 ja nauttii nykyään jonkinlaisesta kulttimaineesta. Brite kirjoitti useampiakin kauhuromaaneja, mutta on sittemmin ilmoittanut olevansa eläkkeellä eikä koe tarvetta tällä hetkellä kirjoittaa. Fennican eli kansallisbibliografian mukaan suomeksi Britelta on käännetty ainoastaan yksi novelli antologiassa Himon anatomia (1997).

Lost Souls on vampyyritarina, josta ei puutu pahuutta, verta ja angstia. Alun perin jätin kirjan kesken, koska en jaksanut sillä hetkellä uppoutua New Orleansin pahuuden maailmaan ja niin jäi kirja hyllylle odottamaan. Kauhukirjallisuuden suhteen täytyy odottaa sopivaa mielentilaa ennen kuin sitä kykenee lukemaan. Lost Soulsin on kieli on kaunista, ainakin näin ei englantia äidinkielenään puhuvan lukemana, sen sijaan tarina (juonta sen enempää paljastamatta) on väkivaltainen, huumeenhöyryinen ja dekadentti, täynnä ongelmaisia ja/tai epämiellyttäviä hahmoja kuitenkaan olematta varsinaisesti pelottava. Tämä kirja ei ole kaikille, mutta jos vampyyrikirjallisuudesta pitää, Lost Souls on taatusti mielenkiintoinen lisä tähän kaanoniin, koska Briten luomat hahmot poikkeavat paljon perinteisistä verenimijöistä (mm. Briten vampyyrit ovat oma rotunsa). Itse en näköjään enää jaksa innostua vampyyritarinoista, jouduin kirjan loppupuolella harppomaan usein, halusin vain tietää loppuratkaisun ja sekin oli ehkä pettymys.

lostsouls

Kirjan vuosi 2015

Helmet-kirjastot esittävät pääkaupunkiseudun lukijoille lukuhaasteen, onhan nyt Kirjan vuosi 2015. Tuskinpa Helmet-kirjastot pahastuvat, jos pääkaupunkiseudun ulkopuolisetkin ottavat siihen osaa. Lukuhaasteessa on 50 kohdan lista, joiden perusteella valita uutta ja yllättävää luettavaa tänä vuonna, Siinäpä tosiaan onkin haastetta kerrakseen.

Graham Greene: Hiljainen amerikkalainen

Graham Greene, tuo yksi maailmankirjallisuuden suurista, on erään hänen tuotantoaan paremmin tuntevan mielestä epätasainen kirjailija. Kuulema osa teoksista on ala-arvoista huttua vailla mitään taiteellista arvoa. Hiljainen amerikkaisen edustaa Greenen laajan tuotannon hienompaa osaa. En ollut aiemmin tutustunut kirjailijan kirjoihin lainkaan mutta Hiljainen amerikkalainen oli tuttu vuoden 2002 elokuvaversiosta. Elokuva on harvinaisen onnistunut filmatisointi (2000-luvun Hollywood -elokuvaksi siis). Vanhempaa filmatisointia vuodelta 1958 en ole harmikseni nähnyt.

Kirja kertoo englantilainen sotakirjeenvaihtaja Fowlerin, hänen rakastajattarensa Phuongin sekä amerikkalaisdiplomaatti Pylen kolmiodraamasta ja sisältää myös aika lailla yhteiskunnallista kommentointia. Vietnamin sotaa enteillään amerikkalaisten sotkeutumisella siirtomaavaltaa vastustavaan sotaan vietnamilaisten ja ranskalaisten välillä. Sodassa ja rakkaudessa on pakko valita puolensa ja sillä hintansa, minkä myös päähenkilö Fowler joutuu huomaamaan. Oikeastaan elokuvan nähneelle lukukokemus on yllätyksetön. Suuria juonimuutoksia (muistini mukaan) ei elokuvaan oltu tehty. Tosin kirjassa Pylen hahmo esitetään viattomampana ja herkempänä kuin elokuvassa. Sodan mielettömyyden kuvaus on ajatuksia herättävää molemissa. Lukukokemus on antoisa, mutta suosittelen lukemaan kirjan ensin ja vasta sitten tutustumaan elokuviin,

ha