Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö

Marja-Liisa Vartio on yksi parhaimmista, sen huomasin luettuani ensimmäisen Vartioni muutamia vuosia sitten. Sen jälkeen olen jopa vältellyt kirjailijan teoksia, koska hyvää pitää säännöstellä. Ja koska enempää ei ole luvassa, kirjailijahan kuoli jo vuonna 1966 vain 41-vuotiaana. Tällä kertaa luin Vartion romaanin Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö vuodelta 1958. Kyseessähän on se tavallistakin tavallisempi tarina. Nuori maalaistyttö ihastuu vanhempaan naimisissa olevaan mieheen, joka on paikkakunnalla väliaikaisesti tietyömaalla töissä. Pari tapailee salaa ja jonkin ajan kuluttua tyttö huomaa olevansa raskaana. Vartio kuvaa uskottavasti nuoren tytön haparoivaa seksuaalisuutta ja hämmennystä fyysisestä kanssakäymisestä.

“Hän ei halunnut eikä olisi kehdannut katsoa sillä hetkellä. Eikä hän halunnut nähdä omaa ruumistaan, sillä hän pelkäsi nähdä: näkeminen tekisi peruuttamattomaksi sen, mikä nyt tapahtui.”

Raskauden alkuvaihe ja sen epämiellyttävyys, jopa ällöttävyys, piirtyy myös lukijan silmille. Ja ajan hengessä miehen ja naisen epätasa-arvo korostuu. 19-kesäinen tyttö joutuu ruumiissaan ja mielessään kantamaan kahden ihmisen tekojen seuraukset. Mies nitkuttelee pois satimesta niin halutessaan.

“Hän ei saattanut käsittää, miten mies, miehet, kaikki miehet, miten vähällä ne pääsevät. Että lähtevät vain kävelemään, eikä niihin jää mitään näkyvää siitä, mitä ne yhdessä naisen kanssa tekevät.”

Vartio ei ole kielellä kikkailija, hän kertoo tarinan toteavasti, jopa etäännyttävästi. Vartion tyyli toimii, tarina on uskottava ja henkilöhahmot luontevia. Tarinan päähenkilö Leena ei ole uhri, vaan epätäydellinen ihminen ja toimija, joka lopulta ottaa ohjat omiin käsiinsä. Ilahduttava lukukokemus ankeasta aiheesta huolimatta. Lisää tällaista!

Kansikuva: Kirjasampo.fi

Kansikuva: Kirjasampo.fi

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Tartuin Ursula Le Guinin klassikkoteokseen Pimeyden vasen käsi suurin odotuksin. Olisin niin kovin halunnut pitää tästä kirjasta. Jouduin pettymään, taas kerran. En muistaakseni ole lukenut kirjailijan muita teoksia ja tämä kyseinen tieteisromaani vaikutti kaikista mielenkiintoisimmalta. Sitä tituleerattiin maailman ensimmäiseksi feministiseksi tieteisromaaniksi ja onpahan romaani palkintojakin kerännyt. Valitettavasti en juurikaan teoksesta mitään feministisiä sävyjä löytänyt. Lähtökohta ja ideahan tarinassa kyllä on oikein mainio, mutta toteutus on, sanoisinko, puiseva.

Tarinassahan Genly Ai niminen mies saapuu Ekumeenin (maailmojen yhteisö) lähettiläänä Talvi-planeetalle neuvotellaakseen asukkaiden kanssa näiden liittymisestä Ekumeeniin. Valitettavasti Genly Ai joutuu paikallisten valtionpäämiehien pelinappulaksi ja päätyy vankileirille, josta pakenee ainoan ystävänsä, Estravenin kanssa läpi suunnattoman laajan tulivuorien reunustaman jäätikön. Genly Aita hämmentää kovin Talven asukkaiden sukupuolettomuus. He eivät ole niin miehiä kuin naisiakaan. Ainoastaan ns. kemmer-tilassa (vrt. kiima) he muuntuvat tarpeen mukaan miehiksi tai naisiksi. Joten periaatteessa jokainen Talvi-planeetan asukas voi olla sekä isä että äiti. Genly Ailla on totuttelemista näihin androgyyneihin olentoihin, mutta loppujen lopuksi hän hyväksyy, että asukkaat ovat yksinkertaisesti ihmisiä ja heitä ei ole tarpeenkaan luokitella sukupuolen perusteella.

Niin kuin sanottua, idea on mielenkiintoinen ja hedelmällinen, toteutus sen sijaan on tylsä. Kirjan alkuosa valtapeleineen ja juonitteluineen sekä Talvi-planeetan ihmisten ominaisuuksien selittämisineen on puuduttava. Erikoiset termit ja nimet, joita käytetään tekstissä paljon, ovat enemmänkin häiriöksi kuin mielenkiinnon herättäjiksi. Jälkipuoliskon pakomatkan kuvaus jäätiköllä on mielenkiintoinen selviytymistarinana, ei niinkään tämän sinänsä kiintoisan sukupuoli/sukupuolettomuus-teeman kannalta. En nyt ihan ymmärrä mistä syystä tämä teos on noussut klassikon asemaan, ei mielestäni yhtään niin kuumaa kamaa kuin odotin, lähinnä vain kädenlämpöistä. Valitettavasti.

Kansikuva: Risingshadow.net

Kansikuva: Risingshadow.net

Lincoln Child & Douglas Preston: Veljensä vartija

Veljensä vartija on neljäs suomennettu jännitysromaani FBI:n erikoisesta agentista, Aloysius Pendergastista. Kirja on itse asiassa toinen osa Diogenes-trilogiaa, jossa Pendergast joutuu vastakkain arkkivihollisensa kanssa, Tämä psykopaattinen vihollinen on Pendergastin  veli Diogenes, joka vielä tuntemattomasta syystä kantaa kaunaa veljelleen. Pendergast-sarja on yksi viihdyttävimmistä nykyaikaisista jännäreistä, jos ei jopa viihdyttävin. Ja dekkarien ja jännitysromaanien suhteen sana viihdyttävä on äärimmäisen oleellinen. En lue jännäreitä niiden yhteiskuntakritiikin tai minkään muun vakavan teeman takia. Jos teoksesta sattuu löytymään syvempiä sävyjä, sen parempi, mutta kyllä pääasia on vetävä tarina sekä mielenkiintoiset henkilöhahmot. Ja se, että kirjan jaksaa lukea vaikka yhdeltä istumalta kuten kävi tämän opuksen kanssa. Pendergast on hahmona erikoinen ja yllättävä, tapahtumat ovat traagisia ja outoja, joskus jopa yliluonnollisia ja juonet ovat tarpeeksi  helppoja pitääkseen lukijan kärryillä, muttei liian helppoja kyllästyttääkseen. Oikein kelpo sarja harmittomaan todellisuuspakoon!

Kuvalähde: Gummerus.fi

Kuvalähde: Gummerus.fi